Asarin vartijat

prologi

Sinä iltana satoi. Kukaan Asarin maassa asuva olento ei muistanut kokeneensa sellaista myrskyä, saati sitten kuulleensa siitä. Vesi tuli melkein vaakasuorassa piiskaavalla voimalla myrskytuulen ansiosta. Ukkonen jyrisi tauotta salamoiden valaistess apimeää taivasta. Jokainen joka arvosti terveyttään pysytteli sisällä, oli sitten haltia, fauni, taur tai eläin. Kaikki, paitsi yksi.

Susi oli hiekko ja sairas. Se oli syytä tietämättä taivaltanut pohjoisen korkeilta ja luotaan työntäviltä vuorilta läpi Asarin mantereen etelän rannikolle. Matka oli ollut vaikea jopa suden mittapuulla, eikä myrsky ainakaan helpottanut sen oloa. Siltikään se ei luovuttanut. Jokin veti sitä puoleensa kutsuen sitä, eikä se kyennyt sulkemaan korviaan kutsulta. Nytkin se kulki vehreässä lehtimetsässä juuri ja juuri pystyssä pysyen. Se hoippui kohti metsän synkintä kolkkaa lehtipuiden vaihtuessa hitaasti havupuiksi. Lopulta se saapui kuusien ympäröimälle aukealle, jonka keskellä kohosi koroke jolla oli muratin peittämä, kiemurainen esine, josta ei saanut selvää mikä se oli tai miksi se oli siellä. Koroketta kiersi riimujen sarja, mutta ne eivät merkinneet sudelle mitään. Se olisi halunnut pysähtyä aukion laidalle, kauas esineestä, mutta esine kutsui sitä, ja susi tiesi lyyhistyvänsä heti kun pysähtyisi. Hitaasti se nousi portaat korokkeelle ja nuuhki esinettä pitkän tovin ennen kuin antoi periksi väsymykselle ja käpertyi kerälle esineen ympärille. Pian ei ollut enää sutta, vaan haltiavauva, joka nukkui miekka vierellään. Koroke, muratti ja outo esine olivat kadonneet.

Tie oli tukittu, mies tiesi sen astuessaan aukealle myrskyn loputtua ja nosti vauvan syliinsä suunnaten kulkunsa entistä syvemmälle metsän uumeniin. Asarin kohtalon vuodet olivat edessä päin, sillä kohtalon rattaat olivat lähteneet liikkeelle. Mutta pyörivätkö ne kohti tuhoa vai pelastusta, sitä ei kukaan tiennyt. Mutta entiseen ei enää ollut palaamista.

Tie oli tukittu.