Itsetuhoisuuden käsikirja

Näe kuolleiden silmien taakse!

Tyttö katsoi peilikuvaansa. Kuvalla on suu hymyssä, hiukset nätisti laitettu ja kaulassa äidin antama kaunis hopeakoru. Mutta silmät, silmät olivat kokonaan sysimustat. Vain tyttö näki mustat silmät, hänen sielunsa oli musta, joten hänen silmänsäkin olivat mustat. Silmät ovat sielun peili. Kaikki muut näkivät kauniin aidon hymyn ja harmaat silmät. He eivät nähneet valehymyn ja kuolleiden silmien taakse. He eivät nähneet hänen sieluunsa. He eivät nähneet miten rikki tyttö todellisuudessa oli. He eivät nähneet hänen arpeutuvia haavojaan, punaisia hampaanjälkiä ja sinertäviä läikkiä, jotka koristivat tytön kehoa joka puolelta. He näkivät vain sen aina iloisen ja positiivisen tytön joka huomasi kaikissa vastoinkäymisissä jotain hyvää.
Hän ei jaksaisi enää pitkään.
Kipu on väistämätöntä, kärsiminen vapaaehtoista.

Eräänä päivänä tyttö lakkasi esittämästä.
"Mikä sulla on?"
"Onks joku huonosti?"
"Onko kaikki hyvin?"
"Onks jotai sattunu?"
"Et sä tälläinen oo."
"Älä esitä"
"Oo oma ittes"
"Älä oo jotain mitä et oo."
"Miks sä oot tommone?"

Eikä aikaakaan kun tyttö hylkäsi valehymynsä kotiin. Se oli virhe. Kaikki jotka olivat olleet niin läheisiä tytölle, jättivät hänet. Tyttö hämmentyi. Hänet oli jätetty juuri vaikeimmalla hetkellä.

Hän istui nurkassa. Terä kädessä, kädet verillä.
Hänellä ei ollut ketään.
Kaikki olivat hylänneet hänet.
Kukaan ei halunnut häntä.
Hän ei kelvannut kenellekkään.
Hänestä ei ollut mihinkään.

Tytön vieressä oli lasi
Lasissa vettä
Lasin vieressä purkki
Purkissa pillereitä

Tyttö meni ja kaatoi purkin sisällön lattialle. Kyyneleet vierivät pitkin tytön kasvoja.

Yksi
Toinen
Kolmas
Viides
Kahdeksas
Kymmenes

Tytön silmät alkoivat sulkeutua itsestään. Hänellä oli hyvä olo. Olo oli vapaa ja huoleton.

Sitten hän sulki silmänsä, hengähti syvään
Ja käveli tunneliin.