VARJO JA MINÄ

II. VARJO: Ensimmäisen sektion painajainen

Pelko käveli edelläni.

"Varjo, ala tulla!" hän huusi ja pöyhisti tummansinisiä hiuksiaan. "Sä olet todella hidas. Aivan kuin joku vanhus."

"Mä olen vanhempi kuin sinä", mutisin Pelolle, joka pysähtyi nyt odottamaan minua polun mutkaan. "En silti vanhus."

"Niin, kolme vuotta vanhempi", Pelko tuhahti. "Kunnon iässä me ollaan saman ikäisiä."

Kävelin Pelon luokse potkien pikkukiviä polulta. Olimme keskellä metsää. Se oli lempipaikkojani. Painajaismetsä oli vaarallinen ja arvoituksellinen. Pimeä ja mystinen. Juuri sellaisesta tykkäsin. Olinhan sentään Varjo.

"Varjo, mennään Unipolulle, jooko?" Pelko aneli, vaikka tiesi, ettemme voisi mennä sinne.

"Ei mennä", sanoin välinpitämättömästi ja kävelin Pelon ohitse ja kävelin metsäpolkua muina miehinä.

"Miksi Varjo?"

"No koska sinne ei saa mennä. Eikä me päästä sinne muutenkaan. Se on suljettu, tajuatko sä."

Miksi ihmeessä minun piti aina roikkua Pelon mukana? Olin jo kuusitoista ihmisten iässä. Pelkokin oli jo kolmetoista. Hän pärjäisi kyllä aivan hyvin yksin. Kunnes ei jäisi painajaisenmetsästäjien kynsiin. Tai tulisi pahansyöjän syödyksi. Tai lähtisi vaeltamaan Unipolulle. Tai eksyisi Mustaan tarhaan. Ehkä siis oli ihan hyvä, että pidin sitä poikaa silmällä. Välillä kyllä kaipasin ikäistäni seuraa. Pimeän ja Uhan kanssa olisi mukavaa olla enemmän, olimmehan sentään samaa kategoriaa. Piinakin oli siisti, mutta hän oli hieman liian ylimielinen ollakseen heikompien kanssa. Enhän minä edes ollut kovin heikko. Olin itse asiassa aika mahtava.

"Silti, mä haluaisin käydä siellä joskus", Pelko jatkoi. "Haluaisin vähän nähdä maailmaa."

"Sun pitää kasvaa vielä. Parisataa vuotta, käykö se?" nauroin kolkosti.

Pelko näytti harmistuneelta. Välillä hän ei voinut sietää minua, mutta ymmärsin kyllä miksi. Olin ehkä liian rankka hänelle. Ainakin pidin huolta hänestä. Olimmehan me käytännössä veljeksiä.

Saavuimme polun päähän. Musta usva loppui ja edessämme aukesi kaupunki. Kaupunki oli alhaalla jyrkänteen alla.

Pelko katseli alas jyrkänteeltä. "Siistii. Tää on joka kerta niin siisti."

"Sä olet nähnyt sen ainakin miljoona kertaa." Kävelin itsekin reunalle. Alhaalla monen(kymmenen) metrin pudotuksen jälkeen näkyi korkeita taloja. Mustia, hohtavia, hopeisia. Niiden valot loistivat pieninä helminä. Saatoin nähdä kotiin asti, joka oli sentään kaukana sydänkaupungista.

Astuin laidan yli ja jäin lentelemään ilmaan. Kierähdin pari kertaa selälleen ja mahalleen, selälleen ja mahalleen, ja sitten vain istuin siinä. Aivan kuin olisin istunut pilvellä. Mutta pilveä ei vain ollut allani.

Pelko hyppäsi ja lähti kiitämään alas. Hän oli aivan liian seikkailunhaluinen rasavilli. Minun ei auttanut kuin seurata häntä, vaikka pelkäsin välillä kadottavani hänet. Pelko oli hyvin pienikokoinen ja kaikessa tummuudessaan hän sulautui hyvin Painajaismaan ikiyöhön. Niin kuin minäkin. Kuten me kaikki. Kaikki pimeydenlapset. Mielikuvituksen pimeät pojat ja tytöt.

Pelko laski jalkansa katukiveykselle. Hän lähti astelemaan määrätietoisena katujen sokkelossa, vaikka olin aika varma, ettei hän osannut suunnistaa kotiin.

Ohitimme monia rakennuksia. Kauppoja, toimistoja. Lopulta Pelko pysähtyi. Katsomatta eteeni, saatoin arvata minne.

Rakennus oli suurin kaikista rakennuksista. Se kohosi äärettömiin tummana ja pimeyttä heijastavana. Sen pinnasta saattoi nähdä oman kuvansa.