VARJO JA MINÄ

III. LIA: Keltainen sukellusvene

Heräsin yltä päältä hiessä. Tuijotin hetken eteeni, ennen kuin tajusin, missä olin. Kotona. Omassa sängyssäni. Eikö se ollutkaan totta? Olinko ollut siinä koko ajan?

Ravistin päätäni. Se oli unta, Lia. Se vain tuntui niin todelliselta. Ja muistin kaiken. Muistin Noran. Palavan talon. Pojan, joka ampui nuolella. Pojan, joka huusi. Se kaikki oli silti unta. Ja tiesin mitä syyttää. Lääkkeitä. Muuten olisin varmasti tulossa hulluksi.

Sellaista ei ollut käynyt koskaan ennen. En ollut ikinä nähnyt painajaista. En edes Noran ja isän kuoleman jälkeisinä öinä. En koskaan. Uneni olivat aina harmittomia, aina samanlaisia. Tämä oli ollut poikkeus. Kaikki oli ollut kamalaa, väkivaltaista ja epämiellyttävää. Olin nähnyt asioita, joita en tiennyt voivani kuvitella. En tiennyt, että saattaisin joskus nähdä painajaisen. Elämäni ensimmäisen painajaisen.

Nousin sängystäni ja puin päälleni t-paidan ja farkut. Katsoin itseäni likaisesta peilistä. Silmieni alla ei ollut tummia renkaita. Punaiset hiukseni olivat sekaisin ja saivat minut näyttämään leijonalta. Näytin siltä, että tulin juuri roskiksesta. Tai olisin alkoholisti. Se ei kyllä ollut uutta. En ollut koskaan mikään kauneuskilpailuun osallistuja.

Kävelin keittiöön, jossa oli autiota. Minulla ei ollut nälkä, mutta päätin silti käydä kaapit läpi. Se sai minut tuntumaan entistä hullummalta. Nukuin kerrankin enemmän kuin kolme tuntia ja minusta tuntui vain enemmän zombilta.

Pöydällä oli kirje. Se oli tullut äidiltäni. Avasin sen leipäveitsellä kun olin hetken pyöritellyt sinä käsissäni. Kirjeen käsiala oli hieman sotkuista. Se oli kirjoitettu mustekynällä, jonka muste oli tummanpunaista.

"Nyt kun olet kuusitoista ja siksi jo melkein aikuinen, päätin lähettää sinulle hieman... rahaa", luin ääneen. Heti innoissani kaivoin kirjekuorta ja löysin suhteellisen suuren kokoisen nipun seteleitä. Aivoni lensivät kolmanteen taivaaseen ja olisin voinut pyörtyä. Sen oli pakko olla unta. Oikein ihanaa unta.

Selailin pientä rahapinkkaa, haistelin sitä ja tuijotin niitä ainakin kymmenen minuuttia. En ollut omistanut sen vertaa sitten Noran kuoleman. Että ne haisivat hyvälle, vaikka olivat saattaneet olla ties missä, kuten jonkun ahterissa, mutta haju oli silti rahan. Päästin pienen innokkaan vikinän ja pyörin pari kertaa ympäri törmäten pöydänkulmaan. Sitten kirosin.

Niillä rahoilla saisin uuden levyn ja vaatteita ja oikeastaan vaikka ja mitä. Tuntui siltä, kuin voisin ostaa koko maapallon. Olin sentään ollut todella köyhä viimeiset vuodet. Olin niin innoissaan, ettei kouluun meneminen haitannut. Kerrankin tuntui kuin minulla olisi jotain. Eikä vain jotain, vaan rahaa.

Pyöräni vikisi ja natisi kun ajoin sillä likaista kujaa likaiseen kouluun. Lehdet lensivät naamalleni ja karkkipaperit rätisivät pyörien alla, mutta mitä muutakaan odottaa siltä naapurustolta. Mikään siellä ei ollut kovin loisteliasta. Kaikki oli aika harmaata ja likaista. Se oli sellainen naapurusto. Kukaan tuskin halusi asua siellä vapaaehtoisesti. Se oli silkkaa kuraa. Masensi masentuneita entisestään.

Talot olivat puisia. Keskustan talot olivat uudenlaista mallia, sellaisia betonimöhkäleitä, joissa oli monta kerrosta. Kaupat olivat pieniä ja nuhjuisia. Sellaisia, joissa välkkyi mainosvalot, koska niitä ei jaksettu korjata. Joiden kyltit olivat vinossa ja maali rapistunut. Ne olivat kuin suoraan elokuvista, mutta se ei tuntunut siltä enää, kun siellä asui. Asuessaan sillä alueella, koko paikka tuntui rähjäiseltä ja kuluneelta aavekaupungilta.

Hyräilin Talking Headsia kävellessäni koulun käytävää. Ihmisiä tuli edestä ja takaa. Sivulta. Kaikki näyttivät samalta ja kukaan ei ollut minulle mitään. Oikeastaan se ei haitannut paljoakaan. Ihmiset olivat yhtä nuhjuisia kuin koko kaupunki.