Aamut kantaa rautahaarniskaa

1.

Näin sen saman jätkän joka aamu, kun talsin kohti K-Markettia, missä olin töissä. Sillä oli päällään neonkeltainen raksatakki suurine heijastimineen sekä mustat, oranssisaumaiset housut, joissa oli miljoonia taskuja. Kuukauden jälkeen sen takki alkoi olla useammin auki ylhäältä, kun enää ei ollut pakkasta ja lupasin itselleni, etten tuijottaisi sitä, kun takki jäisi pois matkasta.

Se ei vain tahtonut sujua yhtään sen paremmin kuin mikään muukaan. Maleksin aina sen takana, vaihtelevasti parin tai parinkymmenen metrin päässä ja pidin käteni taskuissa aivan kuin silloin olisi turvallisempaa kohdata maailma. Tai ehkä siten pysyi paremmin pystyssä, koska aamuvirkuksi ei opittu vaan sitä oltiin. Ja minä en ollut.

Aamuinen tuntematon seuralaiseni jatkoi eteenpäin, minä käännyin oikealle kohti kaupan parkkipaikkaa ja mietin, että kohta oja olisi niin täynnä vettä, etten pääsisi enää siitä yli vaan joutuisin kiertämään tien kautta.

Puhelin päästi typerän plopsahduksen merkiksi siitä, että joku oli laittanut viestin Facebookissa. Ongin laitteen taskustani selviydyttyäni ojan yli ja napautin näytön auki.

Tuukka Riutta 6.30: joko sä lähit töihin?

Pikkuveljeni naamataulu näkyi pienessä pallossa, mustavalkoinen kuva, ehkä amiskan pihalta. Sillä oli pipo vinossa ja vaisu hymy. Tuukka oli juuri täyttänyt kahdeksantoista ja etsi itselleen autoa minkä kerkesi. Minä viihdyin paremmin jaloillani, varsinkin nyt kun työpaikka oli puolen kilometrin päässä kotoani, mutta en voinut kieltää, etteikö auto olisi ollut hyödyllinen.

6.33: geez, miten sä oot hereillä? mut joo, kui? naputtelin sille vastauksen ja avasin kaupan takaoven toisella kädelläni. Puoli seitsemän aikoihin aamuvuorokaverini oli vasta juoksuttamassa koiraansa takaisin kotiin.

Tuukka Riutta 6.34: hitto. oisin tullu lintsaa sun luo.

Tyrskähdin Tuukan vastaukselle ja pyöräytin silmiäni.

6.36: tuu hakee multa avaimet, oon just avaa kauppaa.

Tuukka Riutta 6.36: oukkidoukki.

Pyörittelin päätäni tunkiessani puhelimen takaisin taskuuni ja alkaessani tehdä normaaleja aamutoimiani. Nautin ehdottomasti eniten yksinäisistä aamuista, koska ensimmäiset paikalle tulijat olivat tulleet jo viiden aikoihin ottamaan tavarat vastaan ja laittamaan liha- ja kalatiskin kuntoon. He tosin viihtyivät enimmäkseen varaston puolella, joten olin pääasiassa aamut kaksin toisen aamuvuorolaisen, Ilonan, kanssa, joka olikin ihan jees. Meillä ei vain ollut hirveästi yhteistä, mutta se nyt ei oikeastaan haitannut, kyse oli kuitenkin työkaverista.

Olin ajatuksissani edelleen, kun kuulin koputuksen takaovelta 20 minuuttia myöhemmin. Avasin oven ja Tuukka tunki sisään ovenraosta. Sen tummanpunainen pipo oli vähän vinossa ja suoristin sen automaattisesti samalla kun ojensin sille kämppäni avaimet.

"Parempi olla paikalla ku tuun kotii", sanoin sille varoittavalla sävyllä ja Tuukka hymähti.

"Joojoo, oon varmaa nukkumassa."

"Pidä puhelin äänillä ni soitan sit sulle", totesin ja se pyöräytti silmiään.

"Relaa nyt vähän."

Tiesin mitä se tarkoitti. Hei mä en oo lapsi enää, sun ei tarvi huolehtia musta niinku joskus. Mä osaan jo.

Kallistin sille päätäni, mutta Tuukka vain irvisti ja nappasi avaimet kädestäni. Se heilautti kättään mennessään ulos ovesta ja jäin katselemaan sen perään. En ollut yllättynyt sen pyynnöstä päästä nukkumaan luokseni, tiesin kyllä, millaista oli yrittää nukkua kotona.