Aamut kantaa rautahaarniskaa

11.

Herätessäni aurinko paistoi sisään ikkunasta, jossa ei ollut sälekaihtimia. Sohvapöydällä oli lasi vettä ja kaksi buranaa. En kuitenkaan kyennyt edes nostamaan kättäni saatikka sitten nousemaan sen verran ylös, että kykenisin nielemään.

Niinpä painoin silmäni vielä hetkeksi kiinni ja tunnustelin mielessäni kipeitä kohtia kehossani. Tappelun jälkeen jokainen kohta oli juuri oikealla tavalla kipeä, tuntui oikealla tavalla huonolta. Kuin mikään maailmassa ei voisi sitä muuttaa ja olisin turvassa omassa pienessä kuplassani. Kuulin makuuhuoneen oven narahtavan ja hetken kuluttua pehmeät askeleet kävelivät sohvan luokse.

Avasin silmäni uudelleen, kun sohva notkahti hieman Juhan painon alla ja katselin miestä aamun kirkkaudessa. Silmiäni särki kuin minulla olisi ollut maailman pahin krapula, mutta uskoin sen johtuvan lähinnä valvomisesta ja ehkä siitä, että olin ottanut turpaani ihan kunnolla.

”Hei”, sanoin, kurkkuni oli karhea kuin en olisi juonut vuosiin mitään.
”Hei”, Juha vastasi ja nousin varovasti kyynärpäideni varaan. Yritin varoa kylkiäni mahdollisimman paljon kurottaessani ottamaan buranat ja laittaessani ne suuhuni. Luojan kiitos vesilasi ei ollut mikään massiivinen, minulla oli hädin tuskin voimia nostaa päätäni. Join sen kuitenkin tyhjäksi ja rojahdin sitten takaisin selälleni syvään huokaisten.

”Sun puoli naamaa on ihan turvoksissa”, mies totesi minulle ja näin puolittaisen hymyn häivähtävän sen huulilla, vaikka sen katseessa olikin huolta. ”Ois pitäny vissii laittaa siihen jäitä.”
”Varmasti”, mutisin. ”Onneks on ees sunnuntai.”
”Niinpä”, se sanoi ja laski kätensä jalalleni. Sille, mihin ei koskenut. Huokaisin syvään ja katselin sitä vähän aikaa. Avasin suuni sanoakseni jotain, mutta muutinkin sitten äkisti mieltäni ja nielaisin.
”Paljonko kello on?”
”Vähän yli kaheksan”, se vastasi ja nyökkäsin.
”Kerkeen nukkua vielä pari tuntia ennenku Tuukka alkaa kaivata mua”, mumisin. Juha nyökkäsi ja ihan kuin se olisi silittänyt jalkaani. Hymyilin sille toisella suupielelläni ja Juha puristi jalkaani kevyesti.
”Nuku vaan”, se sanoi. ”Mä herätän sut parin tunnin päästä.”
”Kiitti”, sanoin. Se taputti jalkaani ja kurottui sitten suutelemaan otsaani. Yritin olla säpsähtämättä elettä, vaikken ollut osannut odottaa sitä. Sitten tunsin sen painon katoavan sängynreunalta ja vaivuin takaisin uneen.

Tuntui kuin en olisi nukkunut ollenkaan, kun tunsin Juhan kevyesti ravistavan olkapäätäni.
”Sakari”, sen ääni kutsui minua. ”Kello on melkein ykstoista ja sun puhelin soi.”
”Ei vittu”, manasin puoliääneen ja se naurahti. Se ojensi minulle puhelintani ja työnsin sen korvani ja tyynyn väliin.
”No?” kysyin tokkuraisesti.
”Et sitte soittanu”, Tuukka sanoi, mutta se ei kuulostanut yhtään niin vihaiselta kuin aiemmin. Suoraan sanottuna en olisi jaksanutkaan käsitellä sen hermorauniomaista olemusta.
”En niin ku olin nukkumassa”, mutisin.
”Niin Petrikin. Monelta sä tuut?”
”Kunhan saan itteni ylös.”
”Okei. Moi.”
”Moi…”

Ynähdin kärsivästi ja raahasin itseni sohvalta ylös. Kylkeni aristivat ja hetken aikaa tuntui sille, etten kykenisi edes istumaan, saatikka seisomaan. Kuitenkin pienen yrittämisen jälkeen sain itseni istuvaan asentoon ja loin katseen Juhaan. Se keitti kahvia verkkaisin liikkein ja tuntui uponneen maailmaansa. En halunnut häiritä sitä sen enempää kuin jo tein ja hain vaatteitani katseellani, mutta en löytänyt niitä mistään.

Liikkeitäni arastellen kävelin keittiöön ja nojauduin pöytää vasten varovasti. ”Pöllitsä mun vaatteet?”
Juha pysähtyi ja vilkaisi minua silmäkulmastaan. Se hymyili vinosti. ”Totta kai et voin haistella niitä myöhemmin, mitä nyt pienistä verimääristä.”
Naksautin sille kieltäni ja se hörähti. ”Aattelin vaa et pesen ne ja annan sulle siks aikaa omani.”
”Päältäskö?” kysyin virnistäen ja Juha tuhahti.
”Unissas.”
”Uh-huh.”