Aamut kantaa rautahaarniskaa

2.

Seuraavana aamuna Ilona oli minua ennen paikalla, mikä oli ihan hyvä asia, koska olin todellakin nukkunut pommiin. Olimme maanneet koko illan ja puoli yötä Tuukan kanssa sohvalla katsomassa Dexteriä. Se onnellinen oli jäänyt sohvalle nukkumaan hautautuneena täkin ja viltin alle, kun olin kammennut suihkuun kuuden jälkeen aamulla.

Hieroin silmiäni väsyneenä tullessani ovista sisään ja tajusin vasta sitten, etten ollut nähnyt Juhaa kävellessäni.

No et varmaan ku oot niin pirun myöhässä, ääni päässäni sanoi ja hymähdin itselleni myöntävään sävyyn. Ilona kohotti minulle kulmiaan.

”Sanoitsä jotain?” kysyin lammasmaisesti hymyillen, vaikken todellakaan ollut niin hereillä, että olisin kyennyt ajattelemaan kenenkään ilmeitä.

”En tietääkseni… mutta sä hymähit niinku oisit vastannu johonki.”

”Väsyttää”, haukottelin vastaukseksi ja otin kahvikupin pöydältä. Minusta tuntui sille, että nukahtaisin seisaalleni ja Ilonan puolittaisesta hymystä päätellen en ollut kovinkaan kaukana todellisuudesta.

”Näytätki sille. Oliko se ees nätti?”

Irvistin Ilonalle, koska 1. se ei edes tiennyt, että olin homo ja 2. se oli jostain syystä saanut päähänsä, että minulla oli villi seuraelämä. Mikä oli jo lähtökohtaisesti ihan naurettavaa, enhän minä käynyt missään muualla kuin kotona, kaupassa ja töissä. Ja kaksi viimeistä olivat sama asia.

Ilona tiesi sen ihan hyvin, mutta kai se sitten elätteli toivoa, että kaikilla epätoivoisilla sinkuilla oli mahdollisuus kanssakäymiseen muiden ihmisten kanssa.

Vaikka samalla piti olla täydellinen yhteiskunnan luomus. Tehdä töitä, maksaa veroja, hankkia lapsia, toivoa.

”No voi kai sen niinki sanoo. Sellanen punapää", kiusasin Ilonaa polttaessani kieleni kahviin ja sen myötä herätessäni ajatuksistani.

Huomasin naisen silmien välkähtävän kiinnostuneesti. ”Ai?”

”Joo… aika taitava sitomaan”, jatkoin vähän unelmoivalla sävyllä ja Ilona kuulosti sille, että veti kahvit henkeensä. Yritin olla nauramatta sille.

”Mä en tiennykkää et sä pid—”

Jatkoin selitystäni suoraan sen päälle. ”Vahvat käsivarret ja osaa käyttää tainnutusainetta niin taianomaisesti.”

”Hetkinen… mitä?!”

Loin Ilonaan merkitsevän katseen. ”Katoin Dexteriä pikkuveljen kans.”

Ilona purskahti nauruun ja läpsäisi minua sitten närkästyneesti. ”Oot idiootti.”

Hörähdin sille ja join loput kahvistani. Kaupan ovien aukeamiseen oli suunnilleen puoli minuuttia enkä ollut jaksanut edes vaihtaa kenkiäni. Sain ne kuitenkin vaihdettua ja itseni jopa ajoissa hyllyjen väliin ennen kuin ovet naksahtivat lukostaan auki.

Mietin keskusteluani Ilonan kanssa aloittaessani laatikoiden purkamisen ja totesin, että periaatteessa kuvaus Dexteristä olisi voinut käydä toiseen exääni. Tomi oli ollut ihan jees, kävi salilla, helvetin pitkä ja punatukkainen. Meidän suhteemme oli kuitenkin ollut enemmän sairas kuin rakastava, joten tiemme olivat yllättäen eronneet vain muutamien kuukausien jälkeen.

En ollut nähnyt Tomia kertaakaan sen jälkeen, se oli muuttanut kuulemma Rovaniemelle tai jonnekin siihen suuntaan, enkä edes halunnut tietää minkä perässä. Kai minulla sen numero vielä puhelimessa oli, jos se jotain vaikka sattuisi kaipaamaan täällä käydessään, mutta oikeastaan koko asiaa oli aivan turha ajatella.

Ensimmäisen poikaystäväni Mikon kanssa pidimme vielä toisinaan yhteyttä, se oli nykyään naisen kanssa enkä minä nähnyt asiassa mitään ongelmaa. Niiden kahden sankarin jälkeen minulla ei ollut ollut kuin melko lyhyitä juttuja, ei mitään kovin vakavaa ja yhden nimestäkään en ollut edes ihan varma.

Hymähtäen ravistelin ajatukset päästäni ja jatkoin työskentelyä normaaliin tahtiini. Menneiden muistelu ei loppujen lopuksi vienyt minua ikinä minnekään muualle kuin suurempaan vitutukseen ja syvempiin vesiin, joten oli paljon parempi, kun niiden miettimisen lopetti heti alkuunsa.

Aamu sujui verkkaiseen tapaansa ja olin täyttämässä eineshyllyjä siinä vaiheessa, kun kuulin tutun kuuloista puheensorinaa. Käänsin päätäni ovia kohti tasapainotellessani ananaspurkkeja kädessäni. Kohtasin ensimmäisenä Juhan katseen, kun se ja Lauri kävelivät sisään. Niiden takana tuli kaksi muuta, joita en ollut ennen nähnyt. Toinen niistä oli nainen, mikä oli ehkä yllättävämpää kuin olisi edes pitänyt olla. Minkä sille mahtoi, että yhteiskunta opetti meitä alusta asti tiettyihin normeihin, miesten ja naisten ammatteihin.

He kävelivät ohi ja Juha loi minuun melkein tuttavallisen katseen kulmien alitse ja vasta silloin tajusin, että olin sitä oikeasti aika paljon lyhyempi. Sen takki oli auki ja tiukan paidan läpi erottuivat lihakset juuri sillä tavalla mikä ei jättänyt mitään arvailun varaan. Katselin, kun sen käsi livahti ohitseni nappaamaan ananaspurkin hyllystä ja kohtelias, melkein pahoitteleva hymy karehti sen huulilla, kun se ohitti minut sulavasti.

Se ei kuitenkaan sanonut sanaakaan koko sinä aikana ja muut seurasivat sen perässä iloisesti rupatellen.

Jäin tuijottamaan Juhan perään ja olisin voinut vaikka vannoa nähneeni sen vilkaisevan taakseen hyllyjen kulmauksesta kääntyessään. Tuhahdin itselleni ja mietin, että sen oli pakko olla varmaan yli 185 senttinen, koska muuten kokoerossamme ei olisi ollut mitään järkeä. En minä nyt ihan niin lyhyt ollut, 174 senttiä oli kuitenkin… no, ylsin sentään melkein täyttämään hyllyt ylhäältäkin. Tuukka oli minua kuusi senttiä pidempi, mikä oli aiheuttanut vittuilua paljonkin meidän välillämme varsinkin nuorempana.

Ne olivat lähdössä kaupasta samalla kun taiteilin täyttä korillista keksipaketteja syliini täysin ajatuksiini vaipuneena. Juha seisoi kassojen toisella puolella odottamassa muita ja sen ilme oli jäyhä nostaessani katseeni siihen. Mutta sitten se kohotti omansa ja tuijotimme hetken aikaa toisiamme silmiin. Melkein kompuroin askelissani tuijottaessani sitä ja onnistuin pudottamaan osan paketeista lattialle mahtavan rytinän saattelemana.

Juha poistui kaupasta huvittuneesti hymyillen enkä osannut enää edes hävetä.