Säkenöivät

Luku 3. Ex? Ei sittenkään...

Seuraavat päivät menivät kuin sumussa, tunteettomasti, robottimaiseati. Jasperia ei näkysyt kuten hän oli luvannutkin. Jossain syvällä sisimmässäni toivoin kuitenkin hänen paluutaan. Merkkini alkoi haalistumaan kivuliaasti pois. En tiennyt mitä oli meneillään. Pelkäsin senkin edestä. En edes tiennyt oliko välillämme enää mitään.

Lauma sai kuitenkin minut toimimaan. Se tarvitsi johtajaa ja minun oli täytettävä se paikka nyt. Varmistin illalla että Danielle pääsee nukkumaan. Sen jälkeen kipaisin takaovesta ulos ja muutun valkeaan suden muotooni. Se oli hyvässä kunnossa ja hyvin voimakaskin. Mutta se oli silti jollain tapaa heikko, ei se oli väärä sana, en osaa kuvailla oikein. Suteni ja minä olimme nyt varovaisempia kuin koskaan.

Juoksin kylälle ja ilmoitin pika kokouksesta. Susia alkoi nopeasti kerääntymään kokoussalin pihaan. Kävin kaikki sudet läpi vihreillä silmilläni ja lopulta ohjasin kaikki sisälle. Sudet seurasivat perässä ja viimeinen päästi oven sulkeutumaan.

"Anteeksi tämä myöhäinen kokous, mutta ymmärsin että te tarvitsette minua nyt kun Jasp on poissa", aloitin rauhallisena.
"Onko hän tulossa takaisin?" kuului ensimmäinen kysymys minulle tutun henkilön suusta.
"En osaa sanoa Milla", vastasin nuoren naisen kysymykseen hetkeäkään epäröimättä.

Pidin kokouksen loppuun ja vastailin laumalaisten kysymykseen, joita oli yllättävän paljon. He sanoivat pitävänsä minut ajan tasalla joka viikkoisessa kokouksessa. Kävelin ihmisen muodossani takaisin kotiin ja lukitsin oven perässäni. Tarkistin että Daniellellä oli kaikki hyvin ja oion hänen peiton. Itse söin vielä jugurtin ja nektariinin ennen kun menin nukkumaan.

Näin painajaista ja pyörin sängyssäni. Hiki valui otsaltani ja päätä jomotti kun heräsin. Vatsassani kiersi ja oksennus nousi kurkkuun. Puoli juoksua syöksyin vessaan ja tyhjensin sisältöni pönttöön. Minun oli pakko pestä vielä hampaat ennen kuin poistuin vessasta.

Palasin makuuhuoneeseen ja istahdin sängyn reunalle. Merkkiäni poltteli ikävästi, mutten osannut tehdä asialle mitään. Kipu pakotti minut suden muotooni ja vikisin surkeana. Ehdin vielä ulvoa korvia vihlovasti ennen kuin tajuni meni kankaalle.

****

Nimeäni toistettiin useaan kertaan. Tuttu ääni pakotti minut avaamaan silmäni. Kaikki näytti aluksi sumealta mutta näköni tarkentui pikkuhiljaa. Jasper istui sängyn reunalla vieressäni. Hän katsoi minua tutkailevasti ja hänen silmissään välkähti huoli.

"Jasp", kähisin.
"Ei mitään hätää, kaikki tulee olemaan vielä hyvin. Olen niin pahoillani", Jasper mutisi. Hän otti minut kantoonsa ja lähti viemään minua ulos.
"Mitä sinä teet?" kysyin edelleen hieman tokkurassa.
"Sinut on vietävä tarkistettavaksi" mies totesi yksikantaan. Nojasin vasten hänen rintaansa ja vajosin hitaasti levolliseen uneen.

Seuraavan kerran kun heräsin olin minulle vähemmän tutussa ympäristössä. Huomasin Jasperin istuvan samassa huoneessa kanssani. Hänellä oli tyhjä ilme kasvoillaan. Nousin istualleen ja sain Jasperin havahtumaan.
"Ota iisisti", hän kehoitti.
"Missä me olemme?" kysyin.
"Lauman ennustajan tai miksi häntä kutsutaankaan, mutta siis hänen luonaan"
"Miksi me olemme täällä?"
"Tarvitsit enemmän häntä kuin lääkäriä"
"Mitä hän sanoi?"

"Miehän sanoin että teirän välillä o menneillään jottain erikoista. Greeneyen susi o voimakas ja ittenäinen eikä se halluu tuntee itteään alistetuksi. Täst johtuu ettet tuntenu kaipuut kumppaniis kohtaan. Merkkinne alakoi haalistummaan noppeesti kosk ootte johtajapari. Te kuulutte yhteen. Teirän pittää oppia lissää välittämmään toisiatanne. Ootte saattanu hukata osan siittä rakkauesta. Ja nyhän teillä o jottain mitä rakastaa yhessä", Daliah astui huoneeseen.
"Niin kiitos sinulle Daliah. Saanko viedä hänet kotiin? Ai niin, voihan Danielle olla täällä?" Jasp varmistelee.
"Ei mittää. Hä voi mennä kottiin, vaadin hännelt ainoastaan leppoo. Danielle o täälä hyvässä paikassa. Älkee hänestä huolehtiko. Vaikkei häen äiteensä pitänykkään minuun yhteyttä niin olenha minä häen mummu" Daliah vakuutteli.

"Tervetuloa kotiin", Jasp toivotti ja laski minut pois reppuselästään.
"Minua väsyttää", mutisin.
"Kello ei ole vielä edes paljoa", Jasper totesi mutta jatkoi:"Anna peittelen sinut nukkumaan."

****

Joka aamu heräsin oksennus kurkussa. Jasp katsoi minua aina ilmeettömänä kun palasin sänkyyn.
"Sinä tiedät mitä on meneillään", totesin.
"Etkö sinä itse vielä tajua?" Jasp vältteli vastaamista. Mietin. Ei voi olla... "Nyhän teillä o jottain mitä rakastaa yhessä"

"Voi vittu!" Kirvasin ja nousin seisomaan. Kävelin rivakasti ulos huoneesta. Olin jo menossa juoksemaan, mutta tajusin että en tiennyt saanko muuttua. Päästin hyvin erikoisen ja turhautuneen äänen ilmoille. Ja paskat, ajattelin ja syöksyin takaovesta ulos. Hyppäsin ilmaan ja muutuin sudeksi ennen kuin tassuni koskivat maahan.
"Alice!" kuului Jasperin vihainen huuto takaani.

"Nyt vittu takaisin" Jasperin musta susi murisi edessäni. Silmäni kirkastuivat entisestään.
"Ja sinä määräät taas", naurahdin ivallisesti.
"Nyt takaisin. Mä huolehdin mun kumppanista, mun pennusta", Jasp sanoi painottaen ja tökki minua kuonollaan eteenpäin. Pystymättä väittämään vastaan lähdin tallustelemaan takaisin päin Jasp seuranani.

"Mä luulin et me ei olla enää kumppaneita", myönsin.
"Luulitko?" Jasp kysyi kiinnostuneena.
"Joo, se että lähdit ei tuntunut miltään. Rhkä se johtui juuri siitä mitä Daliah sanoi ja sinä et kuitenkaan tarkoittanut sanojasi? Eikö niin?" varmistelin hiljaiselta (edelleen) kumppaniltani.
"En. Olin vain niin vihainen. Olen edelleen jossain määrin se heikko luuseri. En kestä sitä että minulla on mitätön ja hyljeksitty olo", Jasper kertoi pitkän hiljaisuuden jälkeen.

Painauduin Jasperia vasten ja rutistin häntä lujaa.
"Missä kunnossa muutes mejän merkit on?" kysyin muistaessani asian.
"Menossa parempaan päin. Jos me ei enää rakastettais toisiamme niin ne jatkais haalistumistaan. Daliah ainaki sanoi noin", Jasper kertoi minullekin. Nyökkäsin vastaukseksi.

"Onko sinun mielestäsi mun raskaus virhe?" kysyin hiljaa melkein kuiskaten.
"Se on ihana ja kaunis virhe", Jasper hempeilee ja suukottaa otsaani.
"Saanko minä muuttua sudeksi?" jatkan kysely linjaani.
"Tietääkseni se ei ole suotavaa, mutta vaikka niin tekee alkuraskauden aikana niin se ei ole vaarallista. Loppu raskaudessa se on", Jasper selittää. Hän on selvästi ottanut asiasta selvää. En osaa sanoa enkä kysyäkkään enää mitään, vaan nautin hetkestä.

👉🏻👉🏻👉🏻few weeks later 👉🏻👉🏻👉🏻

"Minusta on ihanaa kun saan tulla mukaasi kokouksiin", totean kun olemme matkalla kotiin, arvatenkin juuri pidetystä joka viikkoisesta kokouksesta.
"Luulin että olisit sellainen joka avaisi turpansa joka välissä", Jasper naurahtaa.
"Heii!" Sanon leikkisästi ja 'lyön' tätä käteen.

"Milloin meidän pitäisi kertoa laumalle pikkuisesta?" Jasper kysyi yllättäen.
"Eikai nyt vielä! Olen vasta viikolla yhdeksän!" huudahdin.
"Ylihuomenna viikolla kymmenen", Jasper korjasi.
"Ylihuomenna", toistin pyöräytellen silmiäni.
"Äläpäs nuori neiti pyöräyttele silmiäsi minulle", Jasper sanoi matalalla äänellään. Hymähdin hiljaa ja pinkaisin juoksuun. Juoksin koti ovelleni saakkaa Jasper perässäni.

"Otahan tauhallisesti kultaseni. Nyt sisälle ja minä teen sinulle ruokaa", Jasper käskettää. Kävelen sisälle ja jätän kenkäni eteiseen. Siirryn sohvalle ja käperryn viltin alle.

"Ruoka olis valmis", Jasperin ääni kantautuu korviini ja saa minut säpsähtämään.
"Okei mä tuun"
Keittiönpöytä on katettu yksinkertaisesti ja kattilassa on kalakeittoa. Istun paikalleni ja alan syömään rauhassa. Vaihdamme silloin tällöin muutaman sanan. Toisinaan olemme vain hiljaa ja keskitymme syömään keittoa, joka on muuten helvetin hyvää.