Yli kaksi vuotta on kulunut ja Alicen sekä Jasperin tarina jatkuu, mutta onko se sellainen kuin kuvittelit?
Onko Jasper turhankin määräilevä vai ovatko he molemmat liian puoleensavetäviä?
Jatko-osa kirjalle Hukassa
"Huomenta!" kuuluu jokseenkin lempeä herätys viereltäni. "Huomenta", mutisen unisesti. "Meidän täytyy nousta. On aika pitää yhteinen kokous kaikkien laumojen kesken", Jasper päättää ja nouseen sängystä. "Miksi muutes me ei olla pidetty sitä aikaisemmin? Onhan Thomaksen uhkauksesta jo yli kaksi kuukautta ja hän olisi voinut hyökätä koska vain", pohdin. "Kai perhe-elämäni vie liikaa aikaa. Olet ollut niin pitkään aamulla oksentelemassa." "Onneksi se on ohi", huokaisen ja nousen ylös.
Keittiössä odottaa valmis kahvi, mutten ole pitkään aikaan ollut halukas sitä juomaan. Nappaan jääkaapista vadelma jugurtin, suosikkini, ja lisään sen lisäksi muroja syvään kulhoon. Lusikoin aamupalan suuhuni samalla lukien puhelimeni ilmoituksia. Jasper nojaili keittiöntasoon katsellen minua jokseenkin arvostelevasti. "Mitä katselet?" kysyin kuin ohimennen. Hän vain murahti ja pudisteli päätään. Söin rauhassa loppuun antaen Jasperin vaipua mietteisiinsä.
Päälleni päätyivät raidallinen pitkä mekko ja farkkutakki. Jasp näytti aina yhtä viehättävältä kun katsoin häntä. Hän napitti mustan paitansa loppuun ja nopeasti hän katosikin jo puhumaan jotain puhelua. Itse menin vessaan vähän meikkailemaan, sillä huomattavan tummat läiskät koristivat kasvojani silmien alla. Pesin hampaat ja harjasin punaiset laineikkaat hiukseni, ennen kuin koin olevani valmis.
Meitä oli huikean paljon kokoussalin edessä. Ei ollut mitään järkeä mennä saliin sillä emme kuitenkaan mahtuisi. Kanssamme oli melkein puolet maan laumoista. Osaan emme saaneet yhteytyä, toiset pysyivät puolueettomina. Jasp piti pientä infoa lähtitulevasta jonka jälkeen sovittiin vahtivuoroista. Me kumpikin jättäydyimme vapaiksi jostain kumman syystä. Olin varma että pärjäisin yksin vaikka olenkin raskaana jo kuudennella kuulla. Jasperin ylisuojelevaisuus vain astui kehiin.
Kokous venyi ja venyi, pian jo kolmituntiseksi. Jalkojani alkoi pikkuhiljaa särkeä ja pääni tuntui painavalta. Nojasin kumppanini olkapäähän ja hän silitti kättäni. Kuuntelin hiljaa käyvää keskustelua ja pohdin omia ajatuksiani. Miettien kuinka jostain syystä kaikki tuntui olevan niin hyvin, vaikkei se asia niin ollutkaan.
Monet ihmiset halusivat tulla kyselemään vointiani. Nuoria ei niinkään kiinnostanut, vanhempi ikäluokka ympäröi minut vinkkeinensä. Välillä kun vilkaisin kumppaniini katellisuus pisti ikävästi rinnassani. Siellähän ne nuorison neidit pyörähtelivät ja räpyttelivät silmiänsä. Nopeasti käänsin katseeni pois jatkaen vanhusten hössötysten ja vinkkien kuuntelua.
Kaikki meni hyvin ainakin siihen tiettyyn pisteeseen saakka...
Hän oli niin kaunis. Minun pieni tyttäreni. Ihailin häntä koskettaen nukkuvan neidon pieniä yksityiskohtia. Kuinka jotain näin kaunista voi syntyä maan päälle? Laskin vastasyntyneen vuorattuun petiin ja annoin Daliahin huolehtia hänestä. Jasp lähti jo kiireellä kun Parker hänet kutsui, oli kuulemma jotain erityisen tärkeää. Ja pyh! Voiko jokin muka olla tärkeämpää kuin oma pienokainen?
Sitten kuulin sen. Kova ja pitkä ulvonta halkoi ilmaa. Sota oli julistettu alkavaksi. Ponnahdin ylös sängyltä, minun täytyi mennä. Kaikesta siitä kehoni kokemasta rasituksesta huolimatta ponnahdin ylös ja vauhdilla juoksin ovesta ulos. Muutuin sudeksi ja ulvoin niin lujaa kuin keuhkoista lähti. En osannut sanoa kuinka paljon olinkaan kaivannut suttani. Sota oli lähtenyt jo hiljalleen käyntiin ja avustin nopeasti matkanvarrella olleita laumalaisiani. Olin pian kylämme keskustassa jossa tilanne oli pahin. Auttaen raivasin tietäni kohti kolmikkoa.
Jasp seisoi vastakkain hyvin tuttujen naaraan ja uroksen kanssa. Juoksin vauhdilla Jasperin vierelle ja näytin pariskolle hampaitani. He olivat jo ennestään tuttuja voimieni kanssa joten aistin jo valmiiksi pienen pelon häivähdyksen. Sen houkutteleva tuoksu sai minut ottamaan puolikkaan askeleen eteenpäin. Kuin merkistä, Jasp loikkasi mustine suteineen ylitseni ja minä nappasin naaraan kurkkuun kiinni. Sain heti hyvän otteen ja hampaideni välissä sätkivä naaras vikisi kovaan ääneen. Sivusilmällä ehdin vilkaista menoa ympärilläni, meillä oli ylivoima ja se näkyi lopputuloksessa. Sitten tunsin piston, se ei ollut fyysistä, se oli kumppanini tuntemaa kipua. Irroitin automaattisesti hampaani vihollisesta ja olin menossa apuun. En ehtinyt tehdä sitä, toinen jalkani oli jo tavoitettu.
Oikean jalkani luut murenivat vahvojen leukojen toimesta sekunneissa. Katsoin vihreillä silmillä kumppanini oransseihin. Näin niissä vihaa, mutta myös ripauksen pelkoa. Tunsin olevani voimaton. Jokainen raajani tuntui painavalta. Kuuntelin ympärilläni huutavaa sotaa samalla kun valkea turkkini tahriintui vereen. Sandra raateli kynsillänsä agressiivisin liikkein. En halunnu luovuttaa nyt. En halunut, että pienokainen ei näkisi minua enää koskaan. Olisihan hänellä Molly, mutta Mollyllä oli oikeus omaankin elämään. Jatkaminen, ylös nouseminen vain tuntui liian isolta esteeltä edes yrittää ylittää.
Toinen susi hävisi päältäni kesken mietteiden. En aikonut luovuttaa nyt, joten nousin ylös niin nopeasti kun ruhjottu kroppani antaa. Seisoin huterasti kolmella kykenevällä tassulla. Kehoni paransi itseään kaikin mahdollisin keinoin, mutta sillä ei ollut aikaa. Thomasin susi makasi maassa elottomana, silti Snadra taisteli vielä viimeistä henkäystä myöten. Menin Jasperin vierelle ja tönäisin hänet irti Sandrasta. Muutuin ihmiseksi ja kyyristyin Sandran vierelle.
"Miksi teit sen? Olisit voinut jäädä tänne", kuiskasin heiveröisesti, itku kurkussa. "Thomas ei olisi selvinnyt y-yksin, en olisi kestänyt sitä... ja olin niin kateellinen sinulle", Sandran puhe oli katkonaista. Hänen hengityksensä rahisi kun hän vaivanloisesti yritti ottaa happea. "Ei tämä ole mitä halusin... Olet rakas", ehdin kuiskata ennen kun en enää kuullut hengitystä. Itkuni voimistui kun Jasper halasi minua tiukasti. "Minun täytyy päästä tyttäreni luo", sanoin.
Mutta tämä tuska ei päästänyt minua otteestaan, ovi oli rikottu täysin. Enää saranat olivat tallella. Jasper meni edeltä, minä olin ihan hänen selässään kiinni. Daliah makasi lattialla verilammikon keskellä. Peitin suuni kädelläni yrittäen estää nyyhkäystä katkaamasta huuliltani. Daliahin vatsa oli revitty raa'asti auki.
Kävelimme sisemmälle taloon joka oli hiljentynyt täysin. Kuuntelen tarkkaan, mutten kuule muita kun meidät. Syöksyin Jasperin ohi, vauvan luo. "EII! Ei, ei, ei, ei, ei!" Kiljuin hiljentyen kauheaan itkuun.Oma pienokaiseni, oma pienokaiseni makasi selällään hengittämättä. Hänen roosan punaiset huulet olivat hieman raollaan. Pitkät ripset lepäsivät poskilla. Hiukset olivat punertavan ruskeat, niitä oli vain vähän. Tämän kaiken pilasi veitsi, ruokailuveitsi hänen rinnassaan.
Jos tämä oli se saavuttamamme voitto, en halunnut sitä. Ei voiton kuulunut tuntua tältä. Me hävisimme! Annoin suolaisten kyyneleiden tipahdella poskiltani. Kumarruin vauvani ylle painaen hänen otsalleen hentoihin kiharoihin pienen suukon.
Viimeiset hyvästini hänelle.
Deze afbeelding leeft onze inhoudsrichtlijnen niet na. Verwijder de afbeelding of upload een andere om verder te gaan met publiceren.
Kiitos ja kumarrus. Tämä tarina tosiaan oli tässä. Tässä kyllä kesti, mutta oli aika jo jättää tämä tarina taakseni. Kiitos jos vielä tämän kaiken jälkeen pääsit tänne asti💗💗
Itkin tätä kirjottaessa, toivon että edes jokin tästä yletti sinne lukioille asti. Vaikeuksia oli, mutta olen viimeistellyt asiani tämän kirjan parissa.
Ja jos oot viel kiinnostunu mun kirjotuksista nii tässä on nää kaiki muut:
Valmiina: ~Future bad girls (w/suskinstoorit) ~Gahumin tähtöset ~Tassujen Rytmissä
