Kaikki alkoi siitä, kun isoäitini Anna Cary kuoli. Siitä lähtien olen alkanut tuntea outoa vetoa varsin outoihin asioihin. Lähdetäämpä liikkeelle, vaikka kallioista. Niin, aivan yhtä hullulta kuin se kuulostaakin olen tuntenut vetoa entisen kotini lähellä sijaitsevaa kalliota kohti, jota vasten meren synkät ja joskus vaahtopäiset aallot lyövät. Pystyn aistimaan selvästi mielessäni kallion sileän ja tuulen silottaman pinnan, joka hohtaa auringon valoa kirkkaana ja ottaa sateen kunnialla vastaan. Tunnen sen kutinan ja kuiskinnan ja sen niin syvällisen vetovoiman sielussani asti ja suteni mielestä se onkin perin outoa, sillä hän ei tunne varsinaisesti mitään ja hänhän se on yhteyksissä minun herkimpään ja hauraimpaan, melkein olemattomaan olentoon jossain sisälläni.
Ensimmäisen kerran havattuani tämän kutinan ja kutsunnan, käännyin isoisäni, Annan miehen puoleen. Mutta hänen kuulosteltua suttani ja sieluani, sieltä ei löytynyt minkäänlaista merkkiä mistään kuiskinnasta, joten he varmaan pitävät minua jonkin laisena mielipuolena. Mutta minä tosiaankaan en kuvitellut sitä ja sanoinkin siitä hänelle, kun tunsin kutinan toisen kerran. Ja hän vain kohautti sille olkapäitään ja sanoi, että ei voi tehdä asialle mitään, kun hän ei itse havaitse mitään. Hän kyllä käski minua aina sanomaan, jos tunne jotain samanlaista vielä jatkossa ja varsinkin toistuvasti.
Tietenkin jätin asian siihen. En ole lainkaan sanonut enää jälkeen päin tulleista tuntemuksista, sillä hän ei olisi siihen suruaikaan kestänyt yhtään ylimääräistä painetta. Kuten ei kestänytkään, isoisäni nimittäin menehtyi pari kuukautta isoäidin kuoleman jälkeen, josta on tällä hetkellä lähemmäs puolitoista vuotta. Heidän kahden kuolemat olivat todella iso shokki koko suvulle, vaikka suurilta osin vain läheisimmille sellaisille.
Siitä asti tämä 19-vuotias nuori nainen on ajelehtinut pitkin virtaa etsien edelleen päämäärää. Isoäitini kiellon takia en ole päässyt lähellekään lajitovereitani. Se jatkuu sukupolvilta toisille, lopulta ihmissusiveren häviten suvustamme kokonaan. Äitini on puoliverinen joten voin sanoa itsekin olevani puoliverinen, vaikka minun verestäni 1/4 on ihmissudenverta.
Isovanhempani, oikeastaan isoäitini Anna ei ole ikinä kertonut kenellekkään mistä syystä hän on tuon kiellon saanut. Anna ei puhunut oikeastaan juuri mistään nuoruuteen liittyvää, ei mitään siitä ennen kuin tapasi Villen, joka on kuulemma ollut luottamuksen arvoinen henkilö ja hyväksynyt isoäitini sellaisena kuin on.
Huonon ihmisusivereni takia minun fyysiset ominaisuudet ovat heikot, ja voin melkein sanoa olevani jo ihminen. Ainut mistä sen huomaa on suteni, jonka kanssa pystyn keskustelemaan. Mutta harmikseni en voi kutsua häntä esille, joka johtuu suvussamme kulkevasta perin vaikeasta ja huonosti ymmärrettävästä geenivirheestä. Se on tietenkin muuttanut muotoaan sukupolvelta toiselle, sillä isoäidilläni oli perin itsepäinen susi ja hän pystyi tietenkin jopa kutsumaan sen esiin, eli toisin sanoen muuttamaan muotoaansa. Meiltä puoliverisiltä se ei tietenkään onnistu. Vaikka kävisimme kaiken maailman hoidoissa ja istuisimme tunti tolkulla lääkärin vastaan otolla tai edes, jos söisimme jotain antibiootteja koko pienen ja olemattoman elämämme ajan.
Olen kuitenkin kuullut huhuja eliöistä, jotka omaavat sellaiset voimat joiden avulla he pystyisivät hallitsemaan vaikka koko maailmaa. Heillä olisi valta ja kapasiteetti maailman herruuteen, mutta jostain kumman syystä he vain piilottelevat omaa olemassa oloaan, eivätkä jakele elonmerkkejä lainkaan. Olen yrittänyt löytää apua, vaikka keneltä mutta sitä oikeaa ei löydy, ei sitä kuka on pistänyt huhun joskus liikkeelle ja, joka voisi edes pieneltä hiiskaukselta tietää missä nämä ihmelliseltä kuullostavat olennot olevat.
-------
"Hei Rebe! Oletko nähnyt hansikastani? En löydä sitä mistään?" Kuulen kämpikseni huudahtavan jostain eteisessä sijaitsevan vaatekaapin lähettyviltä. Asun tällä hetkellä samassa kämpässä hyvän ystäväni Melissan kanssa. Hän on minua vain vuoden vanhempi ja me tustuimme joskus ylasteella, kun jouduimme molemmat rehtorin kansliaan, kun heittelimme vesi-ilmapalloja 7.luokkalaisten niskaan. Oi niitä aikoja, kun sain elää vielä ilman minkäänlaisia paineita.
YOU ARE READING
What Am I Doing? //Book 2//
Werewolf------ Mihin enää uskoa, kun on koko elämänsä elänyt valheiden kierteessä? Kuka on John, joka väittää tunteneen isoäitini? Onko kukaan enää luottamuksen arvoinen, ja miten nuori 16-vuotias pieni tyttö tietää enemmän suvustani ja menneisyydestäni ku...
