Soturikissat | Kielletty rakkaus

Luku 3

Sulkahäntä, Myrskyturkki, Vatukkakynsi ja Oravatassu harppoivat synkkää metsäpolkua pitkin. Vaikka he olivat päässeet jo kauas Nelipuista, kaksijalkojen koneiden katku ylettyi aina Myrskyklaanin reviirille asti.

"Kaksijalat ovat tehneet tuhoa todella paljon meidän ollessa poissa", Myrskyturkki totesi vakavana arvioidessaan metsää. Sulkahäntä oli aikeissa vastata jotain, mutta hän sulki suunsa pikaisesti. Edessä aukeava näkymä sai soturin haukkomaan järkyttyneenä henkeään.

"Ei ihme, että haju oli niin vahva", Oravatassu mutisi.

Kissojen edessä avautui suuri aukio, jonka Sulkahäntä muisti nähneensä ennenkin. Hetken mietiskelyn jälkeen hopeanharmaa juovikas naaras muisti. Monia vuodenaikoja sitten Tiikeritähti oli ottanut Jokiklaaniin valtaansa ja hänen käskyistään Usvajalan veli Kiviturkki oli kuollut. Usvajalka, Sulkahäntä ja Myrskyturkki olisivat kohdanneet saman kohtalon jos Tulitähti, Harmaaraita ja Korppitassu eivät olisi pelastaneet heitä ja tuoneet Myrskyklaanin. Tämä aukio oli ollut Myrskyklaanin harjoittelupaikka, mutta nyt paikasta oli jäljellä vain revitty maa ja puiden tuhoutuneet rungot, joissa oli epämääräisä keltaisia kuviointeja, varmaankin kaksijalkojen tekemiä. Sulkahäntä antoi vaaleansinisen katseensa kiertää runkojen reunustaa ja savusta kuolleiden saniaisten rajaa.

"He ovat todellakin päässeet jo pitkälle", Vatukkakynsi totesi surullisena. Vaikka Sulkahäntä ei vilkaissutkaan tummanruskeaa raidallista soturia, hän pystyi aistimaan järkytyksen ja pelon myrskyklaanilaisen olemuksesta, kun tuo näki rakkaan klaaninsa reviirin tuhottuna.

"Jatketaan leiriä kohti. Toivottavasti kaksijalat eivät ole saavuttaneet sitä vielä", Oravatassu mutisi hermostuneena. Vatukkakynsi murahti vastaukseksi ja lähti varovaisesti kiertämään aukiota, yrittäen olla välittämättä vastenmielisestä löyhkästä ja hirviöiden jyrinästä, joka nosti jokaisen turkin pystyyn.

"Kettu!" Oravatassun ääni sai Sulkahännän korvat nousemaan pystyyn. Juovikas jokiklaanilainen paljasti kyntensä; väsyneet kissat olisivat ketulle liiankin helppo saalis.

Vatukkakynsi haisteli ilmaa hetken ajan ja vilkaisi sitten liekinoranssin naarasta lämmin valo silmissään. "Haju on todella vaimea, se on lähtenyt jo ajat sitten."

"Ei kun minä oikeasti haistan jotain", Oravatassu ilmoitti närkästyneenä ja nuuhki ilmaa varautuneena. Yht'äkkiä liekinoranssi oppilas laskeutui vaanimisasentoon ja porasi vihreän katseensa saniaistiheikköön.

"Oravatassu, ei!"
Vatukkakynnen varoitus tuli liian myöhään. Oravatassu sukelsi saniaispehkoa kohti ja liekinoranssi hännänpää katosi aluskasvillisuuteen. Kuului kovaääninen ääni, aivan kuin oppilas olisi osunut toiseen eläimeen, ehkäpä jopa kissaan. Saniaisten takaa kajahti yllättynyt sähähdys, joka nostatti Sulkahännän niskakarvat pystyyn ja pakotti naaraan juoksemaan saniaistiheikön reunalle nähdäkseen mitä oli tapahtunut.

"Yritit varastaa yrttejäni vai?"

"Tuhkamarja!" Vatukkakynsi huusi tunnistettavan närkästyneen sähähdyksen. Hetken ympäristöä silmäiltyään Sulkahäntä tunnistikin Tuhkamarjan harmaan turkin, vääntyneen takajalan ja kirkkaansiniset silmät.

"Kuulimme tappelun ääniä. Oletteko te kunnossa?" lihaksikas raidallinen soturi kysyi pujoteltuaan naaraiden luo. Sulkahäntä ja Myrskyturkki saapuivat paikalle hermostuneina.

"Oravatassu! Vatukkakynsi! Onpa kiva näh- Mitä he tekevät täällä?" Tuhkamarja säpsähti huomattuaan jokiklaanilaiset. Vatukkakynsi marssi nopeasti kaksikon rinnalle kuin suojellakseen heitä parantajalta.