Kuka keksi rakkauden

11. luku - Vitun hyvää huomenta

Mun ripsien välistä kajastava valo pistää silmät särkemään ja mä ummistan ne äkkiä, painaen kasvojani lähemmäs vasten lämmintä tyynyä. Mun ajatukset tuntuu olevan kuin katkeileva, vanha elokuvafilmi joka päättyy siihen, kun mä poistuin eilen yöllä tai illalla meiän koulun parkkikselta jonnekin ja joskus. Mun päässä ikävästi jomottaa ja mulla on aivan järkyttävä olo; ihan ku olis vatsataudis ja kuumees samaan aikaan. Kylmää hikeäkin valuu mun otsaa pitkin ja kun mä voihkaisen itsekseni pahaa oloani, mä taas muistan, minkä takia mä en juo.

Ja tässä olotilassa mä toivon enemmän kuin mitään, että mä voisin vain kadota johonkin tyhjyyteen. Johonkin mestaan, missä ois pelkästään vaan hiljaisuutta ja lämpöä ja mä voisin hiljattain leijailla pois tästä jäätävästä olotilasta joka saa mut aika-ajoin tuntemaan itteni joksikin ebolapotilaaksi. Mun lihakset ja raajat tuntuu, kuin ne ei olis edes mun omia; mun voimat on niin lopussa et pikkurillinkin nostaminen tuntuu kamalalta työmaalta jota en lähtis edes koittamaan. Ja mun elätellyt toiveet tästä rauhasta ja hiljaisuudesta kaatuu tsunamin tavoin ennen kuin mä ehdin edes kunnolla niitä sumuisessa mielessäni herätellä, kun heti seinän takaa kuuluu riitelyn ääniä.

Vaikka mun aivot tuntuu olevan jossain ihme koomatilassa, mä aika äkkiä tajuan, ettei se keskustelu kuulu tän talon asukkaille. Tai ehkä kuuluu, joka meinaa että mä en kuulu tähän taloon. Tuntuu, että mä tarvisin sadan eri kuntoutusta vaativan lihaksen voimia vain avatakseni uudelleen mun silmät, mutta lopulta mä saan mun luomet nostettua ja nielaistua ikävää tunnetta pois mun kurkusta. Oon kyllä ihan tasan varma, että jos mä yritän nousta, mä laattaan ja jätän pienen yllärin talon asukkaille, joten ehkä luovun siitä suunnitelmasta ja jään siihen halvaantuneena makoilemaan.

Mun toiveet kuitenkin palaa, kun mun mieli kirkastuu sen vertaa että mä tunnistan eilisestä tutun äänen aika selkeesti. Se kuuluu sille lyhyelle tytölle, Mintulle, jolla oli ruskeana lainehtivat hiukset sekä hassut silmät. Ja se tiuskaisee vastapuhujalle jotain, josta mäkin saan selvää vaikka samalla tuntuu, että korvissa soi.
"Voi herranjumala, mä oon kuustoista ja osaan kyllä ihan ite seurani valita, kiitos vaan holhouksesta!"

Ja seuraava ääni, voi vittu miten tuttu se onkaan. Mä huokaisen ja suljen samalla taas sekunneiksi mun silmät, kuunnellen mitä vastapuhuja vastaa mulle tutuksi tulleella, hermostuneella äänensävyllään.
"Joo no se ei silti vissiin tarkota, et sä voit raahata sammuneita ihmisiä meille miten lystäät", se tuhahtaa. "Tää mikään saatanan majatalo oo."

"Ai säkö et muka olis tehny samaa?" Minttu mutisee ja ilmeisesti pamauksen perusteella lyö nyrkkinsä vittuuntuneena johonkin.

"En", se toteaa. "Olisin raahannu sen himaansa. Tai soittanu hätäkeskukseen. Entä jos sil olis ollu vaik joku alkoholinmyrkytys?"

"Ja mun olis pitäny sitte alkaa leikkimään siellä keskellä yötä jotain lääkäriä?" Minttu taas tiuskii. "Enkä mä voinu tietää, missä se asuu! Mä olin sanonu sille, ettei lähe yksin kännissä hyppelehtimään joten oisko mun pitäny sit jättää se sinne, kun ei mua totellu?"

Poika keskustelussa huokaisee.

"Joo ihan vitun sama, meen varmaan heti kirjottaa tohon oveen et kaikki vitun spurgut ja idioottiteinit tänne kiitos. Ilmanen majotus."

Ovi pamahtaa auki ja mä säpsähdän toden teolla, kuullen tutun äänen toteavan sarkastisesti:

"No mutta vitun hyvää huomenta." Mun on pakko kerätä mun viimeiset voimat ja nousta mun kyynärtaipeiden varaan, yökäten samalla tyhjää pahan olon taas ottaessa vallan joka kolkasta mun kehossa. Mun korvissa alkaa soimaan entistä enemmän ja mua alkaa pyörryttää, sekä tummanvihreä peitto valahtaa mun olkapäiltä lantioille, jolloin mä tajuun et mun viininpunasesta hupparista ei oo tietookaan. Tämä tilanne on niin järkyttävän nolo, etten mä edes enää tiedä voiko tää kaikki tästä pahemmaksi mennä.