Kuka keksi rakkauden

18.luku - Murtumispisteessä

Yhtäkkiä mun hengitys tuntuu salpaantuvan, ainakin keuhkot vaikutti olevan pelkkää lyijyä täynnä ja henkitorvi muurautu umpeen. Siltä musta tuntu, kun mä kuulin ne veljen sanat päässäni yhä uudelleen ja uudelleen. Ja samassa mun mieleen syöksy toinen toistaan pahempi ajatus tai mielikuva, siitä että mitä jos mä menettäisin mutsin. Vaikka toisaalta, enhän mä vielä tienny, mitä oli edes tapahtunut.

"Eemil?" mä kuulin Markuksen kysyvän hiljaa, hukkuvan varmaan yhtä pelokkaan äänensä kanssa mun ajatusten sekaan. Mä tuijotan hiljaa eteenpäin, siniset silmät kiinnittyneinä lattiaan ja rohtuneenpintaiset huulet raollaan. Mä vaan toistan mielessäni ajatusta, että ei se voi olla näin. En mä voi menettää sitäkin.

Lasken puhelimen pois mun korvalta, mun käsi valahtaa veltoks ja mulla on just ja just voimia estää mun sormilla Eliaksen puhelinta tippumasta. Mä puristan sen kylmää, sammunutta näyttöä hellästi ja katsomatta poikiin avaan suuni, tuntuen että pihahduksenkin päätteeksi mä voisin murtua siihen paikkaan.

"Mä tuun kohta."

Mä nielaisen, pidän väkisin kyyneleet mun silmissä ja yritän estää mun käsien vapinan. Nostan puhelimen takas mun korvalle enää mitään sanomatta ja teen u-käännöksen samalla liikkumalla. Mun askeleet on ripeitä, mä haluan vaan mahdollisimman äkkiä pois täältä ihmisten luota ja mä suurin piirtein tönin pahoittelematta jokaisen edessä olijan. Nielaisen taas, kokoan itseni tarpeeksi voidakseni hiljaa kysyä;

"Mitä tapahtu?"

Mä kiipeen sen sisäänpäin aukeevan portin yli kassojen vieressä ja painun ulos lähes hölkäten. Painan mun toista kättä vasten vapaata, vasenta korvaa enkä halua missata sanaakaan, mitä Markus suustaan päästää. Se huokaisee pitkästi, yskäisee ja antaa vielä muutaman sekunnin kulua piinaavaa hiljaisuutta, ennen kuin se kykenee puhumaan.

"En mä tiiä. Se oli löydetty tajuttomana himasta ja sitä oli isketty kai puukolla jonnekki. En mä tiiä oliks joku muu iskeny sitä vaiko itte", se sanoo lopulta, huokailee välillä sanojensa päätteeksi. Mä vaan kuuntelen hiljaa, kiroten samalla mielessäni jatkuvasti ohi huristelevia autoja jotka meinaa puurouttaa Markuksen puheen. Mun ääni tärisee.

"Miks helvetissä muka äiti olis puukottanu itteää?" mä ärähdän. "Kuka sen ees löys.. Se oli se sen vitun uus miesystävä Valto joka sen kimppuun kävi, mä oon ihan varma.."

"Nii, no en mä tiiä. Se sen uus miesystävä kai oli se joka sen oli löytäny ja soittanu häkeen", Markus sanoo. "Ja no.. Niih."

Musta tuntuu, ettei mun jaloillakaan yhtäkkiä oo voimia kantaa mua. Mä nojaan rosoista, valkoista seinää vasten ja hieraisen mun naaman puolikasta.

"Älä ny sano, et säki tiedät jotai mitä mä en!" mä sanon hiljaa ja tunnen jo ensimmäisen, kylmän kyyneleen tipahtavan mun vettyneistä silmistä valumaan poskelle. "Mä en jaksa sitä enää, et multa vittu salataan asioita jatkuvasti ja annetaan elää jossain ihme kuplassa saatana. Jos sä tiedät vielä jotain nii vittu avaa se turpas!"

Se raivoominen jo muutenkin shokissa olevalle Markukselle puhelimen päässä ei ollu mikään paras ratkasu, mut ei munkaan ajatus siinä tilanteessa hirveen kirkkaasti kulkenu. Mun käsi ja ääni täris, kyyneleet valu yhä vuolaampana mun poskilla. Mä olin vaan raivoissani ja ahistunut, en niinkään surullinen. Mun mieli vaan oli ylikuormittunut tästä kaikesta, jossain vaiheessa oli tullut seinä vastaan ja nyt kaikki purkautu vaan ylitsepääsemättöminä tunteina ulos.