Born to die (Finnish)

SUNNUNTAI 18.9
Päivä alkoi tavallisesti. Oli tulossa upea päivä. Puin vaatteet päälleni ja laitoin hiukset kauniisti nutturalle ja juoksin rappuset alas.Avasin jääkaapin ja otin maitopurkin ja lasin esille. Kaadoin maitoa lasiin. Mietein mielessäni että tämä olisi tärkeä päivä. Päivä jolloin olisi ensimmäinen työhaastatteluni. Päivä joka voisi muuttaa elämäni. (En vain voinut kuvitella että se muuttuisi toisella tapaa) kun olin juonut maitoni Menin laittamaan vähän meikkiä kasvoilleni. Vähän ripsaria ja meikkivoidetta. En kuitenkaan liikaa etten näyttäisi ihan vääränlaiselta ihmiseltä siihen työhön. Sitten juoksin takaisin keittiöön.Otin moponi avaimet, kypärän ja laukkuni ja menin pihalle käynnistämään mopoani.
Tietä oli ihana katsoa se kiemurteli ja kaarteli puiden keskellä. Siihen samaan tiehen yhdistyi paljon muitakin teitä.
Puista tippuivat kauniit kellastuneet lehdet suoraan eteeni niin että se näytti aivan taijanomaiselta. Hiljensin vauhtia vaikka tiesin että voisin myöhästyä mutta tämä oli niin kaunista nähtävää. Kaikkien olisi nähtävä kuinka kaunista oli. Haluaisin kertoa tästä hetkestä koko maailmalle, kuinka kaunista oli juuri silloin kun emme jaksaisi vain katsoa. Käänsin päätäni ja näin ison lehden. Katseeni jäi hetkeksi tuijottamaan sitä lehteä..
Sitten se tapahtui.
Muistan vain kuinka katsoin hetken yhtä tiettyä lehteä ja jäätävän kivun koko kehossani. Avasin silmät olin maassa..ojassa.
Korvissani kaikui valtava tömähdys. Kuin pään isku jotain seinään vasten mutta paljon kovemmin..kymmen kertaa kovemmin. Sitten tuintui se kipu. Kipu oli niin kova että huusin apua henkeni kaupalla. Yritin nousta mutta kun edes liikutin sormeani kipu tuli entistäkin pahemmaksi. Itkin kipuuni. Huusin kipuuni. Tunsi veren maun suussani ja päätäni koski. Sitten kaikki pimeni.
-Voi kulta pyydän...kestä älä luovuta vielä!
Yritän avata silmäni ja kesti hetken tajuta missä olen. Olen ambulanssin kyydissä ja hätä sireenit soivat. Ajattelin vain sitä kipua joka ympärilläni oli. Joka paikkaan koski. Pääni hakkasi kipuaan. Kypärää minulla ei ollut enää päässä. En tajunnut mitä oli tapahtunut mutta muistin ainakin äitini äänen joka hoki koko ajan sitä samaa..
-Älä luovuta vielä..
Alkoi kuulua piippausta ja henkeäni alkoi ahdistamaan.
Seuraavan kerran heräsin sairaalasta. Minuun ei sattunut enää. Taino päätäni vähäsen mutta en välittänyt siitä. Makasin ilmeisesti sairaalan sängyllä. Arvasin sen siitä kun olin ennenkin ollut sairaalassa,kun minulta leikattiin pienenä umpisuoli. Sairaaloissa on aina se kiva tuoksu, mutta tällä kertaaa oli jotain uutta nimittäin piippaus. Se taisi olla jokin sydän monitori vai mikä olikin. Olin kuullut monta kertaa sitä ääntä erillaisista elokuvista ja peleistä. Tunsin kun joku piteli kättäni. Yritin avata silmäni mutta se ei onnistunut. Silmiuen avaus tuntui vain raskaalta ajatukselta jonka haluaa pois mielestä. Sitten aloin kuulemaan puhetta. Jätin silmien avas yritykset hetkeksi sivuun ja aloin kuuntelemaan.
- Selviääkö hän?
Se oli isäni. En ollut nähnyt häntä vuosiin.Kun äitini ja isäni olivat eronneet. Ja äitini yksinkertaisesti päätti että en saisi tavata häntä. Eniten minuun jäivät soimaan ne sanat..Selviääkö hän?
Yritin muistella miten olin joutunut tänne kunnes muistin tapahtuneen. Olinko joutunut kolariin? Ei, ei niin olisi voinut tapahtua. Minähän vain ajoi hitaasti metsä reittiä. Vai olisiko sieltä tullut auto..Sekö oli törmännyt kuitenkin minuun.
Kuuntelin vanhempiani ja hoitajia. Ei kuulostanut hyvältä. Miten niin jalkani olivat halvaantuneet ja keuhkoni vakavsti vaurioittuneet.
Hoitaja kertoi vanhemmilleni että minulla ei olisi paria viikkoa enempää elin aikaa. Äitini purskahti itkuun ja isäni lepytteli häntä. Taino en ollut varma mutta ainakin joku rahoitteli äitiä. Mutta kuvitelkaapas miltä tuntua saada kuulla että olette halvaantunut jaloista, keuhkonne olisivat vaurioituneet pahasti ja kuolisitte parin viikon päästä?
En ole saanut toteuttaa unelmaani elämällä vanhaksi ja kuolla avio miehen rinnalla.En saisi koskaan kokea työelämää. En tuntea tuulen tarttuvan pitkiin vaaleisiin hiuksiini. En tuntea rakkautta. Ei, en saisi tehdä mitään niistä. Minä vain kuolisin tähän sairaalan sängylle yhden virheen takia. En ollut siihen todellakaan valmis. Nyt yritin todella kovasti avata silmäni ja sain ne vaivoin auki.
Kaikki näytti mintun vihreältä ja puhtaalta. Huomasin että minut oli kytketty happi laitteisiin. Hoitaja ja vanhempani kääntyivät minuun päin.Käänsin särkevää päätäni ja huomasin että toinen jalkani ja käteni olivat paketissa. Sain loppujen lopuksi sanottua:
-Mä siis kuolen.
Oli hiiren hiljaista. Äitini pyysi hoitajaa ja isääni lähtemään huoneesta.
Äiti istuutui viereeni alkoi silittelemään hiuksiani ja kertoi kaiken. Hänen silmänsä täyttyivät kyyneleillä. Kun hän selitti siitä miten minut oli jätetty vain yksin ojaan kuolemaan, järkytyin.
Sitten rupesin itkemään, kun tajusin tapahtuneen. Mikään kipu ei tuntunut nyt raskaammalta kuin tämä.
Se tunne, että kuolisin. Kyyneleet vierivät pitkin poskiani. Poskeni olivat täynnä haavoja ja kun kyynelet osuiva niihin se kirpaisi, mutta en välittänyt siitä. Pian en tuntisi enää kipua.
Hoitaja tuli takaisin huoneeseen ja pyysi äitiä lähtemään. Nyt tekisimme joitakin kokeita. Viimeiset päiväni vietän neljän seinän sisällä maaten.

JOO ELIKKÄ JATKOA TULEE TÄNNE JOKA KESKIVIIKKO JOS TÄSTÄ TYKÄTTIIN? MIELIPIDETTÄ PYYDÄN TUHON ALAS JATKAMISESTA? Arvostaisin todella paljon rehellisiä kommentteja? :o