Born to die (Finnish)

KESKIVIIKKO 21.9

KESKIVIIKKO 21.9

- Tiedän että en saisi olla täällä ja olen tehnyt sinulle väärin, mutta kun kuulin onnettomuudestasi...Tajusin, että olin tehnyt tyhmästi ja haluan korvata sen sinulle...ähj en minä noin voi sanoa...

Heräsin jonkun puheeseen. Kuulin siitä osan. Kenen tuo ääni on, mietein päässäni. Kenen se oli?! Niin tuttu, mutta niin vieras. Minulle tuli jotenkin turvallinen olo. Avasin silmiäni ja näin vanhan poikaystäväni. Juuri hänet, joka muutti pois enkä ollut kuullut hänestä enää mitään. Minulta pääsi kyyneleitä, kun näin hänen kasvonsa.Hänen nimensä oli huulillani, mutta en sanonut sitä.

-Toivon ettet kuullut mitä sanoin?

Hän kysyi varoivaisella, mutta kysyvällä äänellä. Katsoin häntä ja nyökkäsin. Se oli ihaninta mitä minulle oli koskaan sanottu.Olisin halunnut halata häntä vasten ja itkeä kuin pikku lapsi. Minulla oli ollut niin ikävä häntä, mutta en voinut tehdä niin kahdesta eri syystä. Ensinnäkin hän oli vain muuttanut, entäs jos hänellä oli uusi tyttöystävä tai jos hän ei halua, että teen niin. Enhän minä tuntenut enää häntä. Hän olisi varmasti muuttunut. Toiseksi , en pääsisi edes nousemaan tästä typerästä sairaala sängyltä.

- Saanko istua.

Hän kysyi ja osoitti sängyn vieressä olevaa tuolia.Nyökkäsin uudemman kerran ja hän istuutui. Sitten hän halasi minua ja minä itkin. Minä itken todella paljon. Itkin itseasiassa onnesta, kun saisin kuolla ainakin nähden hänet vielä kerran. Rutistin häntä rintaani vasten, koska nyt siihen oli kunnolla mahdollisuus, kun happikone ei ollut enää minussa kiinni. Tunsin outoa kihelmöintiä vatsassani.

- Minulla oli sinua ikävä.

Hän sanoi minulle ja minä vastasin jotain mutisten, että minullakin oli häntä. Minun täytyisi kysyä häneltä. Minun täytyisi olla vahvempi. Lopulta sain avattua suuni ja kysyttyä.

-Miksi? Miksi et vastanut soittoihini tai kirjeisiini?

-Mietein et olisi parempi, kun en muistaisi sinua. Niin mua ei sattus nii paljo välimatka...

Minua alkoi yskittämään kamalasti kun yritin sanoa vastausta. Minulta tuli verta. Kamalaa ei kai taas. Daniel juoksi hakemaan hoitajaa ja hoitaja tulikin nopeasti auttamaan minua. Hoitaja käski Danielin lähteä, mutta minä en halunnut niin hän sai jäädä.

Kun olin taas kunnossa, juttelimme monta tuntia ja vihdoin äitini ja isäni tulivat paikalle. Esittelin Danielin isälleni, joka ei vielä tuntenut tätä. Äiti tunsi. Hänhän oli ollut kanssani noin vuoden ja käynyt meillä useasti. Äitini ei oikein tykännyt Danista tämän teon jälkeen. Siitä oli kyllä vuosi aikaa. En ollut tykännyt siinä välillä kenestäkään. Olin ajatellut joskus etsiä Danin, mutta en vain ollut. En tiedä miksi, mutta pelkäsin sitä mitä olisi voinut käydä, kun löydän hänet.

Äitini halasi Dania vastahakoisesti ja he menivät juttelemaan eri huoneeseen. Isäni jäi juttelemaan ja kertoi hänen uudesta työpaikastaan. Hän toimi lävistäjänä kaupunkissa. Siitä ei saanut mitään maailman parasta palkkaa, mutta palkaa kuitenkin. Hän näytti minulle piirrustuksia tatuoinneista, jotka hän oli juuri tehnyt.

Silmäni pysyivät juuri ja juuri auki. Minua väsytti.