Star Wars; Pimeyden Polku

Luku. 1

Ava Fett.
Se on nimeni.
On aina ollut.
En tahtoisi.
Ihmiset pelkäävät kuullessaan nimeni.
He pelkäävät sen nimen veristä taustaa.
Kun ihmiset kuulevat nimeni, he vain häätävät minut pois, kauas heistä.
Se on epäreilua.
Vain sukuni tekojen takia.
Palkkionmetsästäjä.
Siksi minun oletettiin tulevan.
Vanhempani olivat palkkionmetsästäjiä, kuten myös isovanhempani, ja heidän vanhempansa ja niin edelleen.
Mutta minulla oli mielessäni toinen tie.
Joka yllättäisi kaikki.
Jedi.
Siksi minun piti tulla.
Mutten tullut.
Vahva.
Sellaiseksi tahdoin tulla.
Mutta sitä en ole.
Mutta minusta tulee vielä vahva.
Näytän sen kaikille.
Mikä olen?
Vastarinnan soturi.
Ei.
Pikemminkin pikkutyttö heidän joukossaan joka siivoa sotkut ja toivottaa taistelijat tervetulleeksi takaisin kotiin uuvuttavan tehtävän jälkeen.
Kuuntelin aina innolla heidän tarinoitaan avaruudesta, sen seikkailuista, mutta myös vaaroista.
Tahdoin niin päästä sinne, tahdon olla vapaa.
Ja nyt, 16 vuotta täytettyäni, aion tehdä sen.
Näytän kaikille, mihin minusta todella on.

Luku 1

Ava Fett piteli kädessään valosapelin hopeanharmaata kiiltävää kahvaa, ja katsoi sitä jokseenkin haikeasti, muistellen niitä aikoja kun hän oli ollut vielä Luke Skywalkerin padawan, jokainen päivä tuntui olleen kuin uusi seikkailu, oli aina uutta opittavaa ja jokainen päivä oli erilainen kuin edellinen. Kun taas nyt jokainen päivä kuluu tismalleen samalla rytmillä, mitään erityistä ei tapahdu. Hän ei jaksa sitä enää, miten hän on ylipäätäänkään jaksanut tätä vuosien ajan?
Ava huokaisi hiljaa kun pujotti valosapelinsa takaisin nahkaiselle varustevyölleen, joka oli löysästi hänen lantionsa ympärillä. Sänky narahti kun hän nousi ylös ohuelta patjalta, ja otti sen vierellä maanneet kuluneet saappaat. Pukiessaan niitä jalkaansa hän huomasi jälleen sen arven nilkassaan, lähes suoran leveän viillon. Hänellä ei ollut aavistustakaan mistä se oli tullut, mutta ei hän siihen yleensä paljoa huomiota kiinnittänyt.    

Luultavasti se oli vain tullut jostain tapaturmasta lapsuudessa, hän ajatteli ennen kuin poistui huoneestaan. Hän pujotti pitkät vaaleat hiuksensa nopeasti sotkuiselle nutturalle mustalla nauhalla, kun käveli kohti konehuonetta, jossa oletti kenraalin Leia Organan olevan.
Hänen arvauksensa osui oikeaan, Organa seisoi tietokoneiden ääressä ja selaili keskittyneenä tiedostoja, eikä heti huomannut Avan tuloa.
"Kas, Ava", Organa sanoi pehmeällä äänellään, ja nosti ruskeasilmäisen katseensa tietokoneen ruudusta. "Mikä sinut tänne tuo?"
"Kenraali", Ava aloitti selkä suorassa, yrittäen kuulostaa mahdollisimman viralliselta, pitää äänensä tasaisena ja peittää innostuksen äänestään sekä kehonkielestään. "Pyydän lupaa osallistua seuraavaan tehtävään Carendelille"
"Olet vielä liian kokematon", Organa huokaisi hiljaa, ja katsoi Avaa pahoittelevasti, mutta tyttö katsoi häntä takaisin uhmakkaasti silmät palaen.
"Miten voin koskaan saada sitä kokemusta jos en pääse minnekään täältä?", hän kysyi tiukasti, unohtaen asiallisuuden täysin tunteiden pyrkiessä pintaan hän risti kätensä suu mutrussa. "Minä tahdon tehdä jotain, en vain odottaa täällä muita, tahdon auttaa"
"Voi Ava", Organa sanoi hymyillen ystävällisesti, "Sinä teet jo tarpeeksi"
"Ai seisomalla vain täällä? Enpä usko!", Ava kivahti välittämättä lainkaan kenraalin arvoasemasta, taikka kunnioituksesta tätä kohtaan, "Minä tahdon nähdä avaruutta! Tahdon päästä näkemään näiden verhojen taakse, tahdon olla vapaa!"
"Ritarikunta on vaarallinen vihollinen", Organa sanoi varoittavasti, ja katsoi Avaa vakavana, "Pimeys otti jo Benin-"
"No ei ota minua", Ava tiuskaisi itsepäisesti, ja katsoi edessään olevaa naista ärtyneenä, "Minä pärjään kyllä. Enkä olisi edes yksin, muita Vastarinnasta olisi rinnallani"
Organa mietti hetken, ja pian Ava katsoi häntä jo lähes anovasti.
"Pyydän, kenraali, antakaa minun osallistua tehtävään! Lupaan tulla täysin ehjänä takaisin", Ava pyysi, "Pyydän..!"
"..hyvä on", Organa huokaisi lopulta, "Mutta pysyt koko ajan Poen vierellä, etkä ala missään nimessä sooloilemaan! Jos kohtaat-"
"Kiitos kenraali! Ette tule pettymään!", Ava hihkui innoissaan ja joutui hillitsemään itseään hyppimästä ilmaan riemusta.
"Muista olla varovainen", Organa sanoi vakavana, mutta hymyili hieman huvittuneena kun Ava juoksi ulos huoneesta innoissaan.
Ava juoksi lähtösillalle valmistautuvien pilottien luo edes yrittämättä peittää innostunutta hymyään, kun meni Poe Dameronin aluksen kohdalle, jossa mies olikin valmistautumassa lähtöön kohti Carendelia.
"Tulitko sanomaan hyvästit?", Poe kysäisi kun huomasi blondin tytön tulon, ja veti pukunsa vetoketjua ylemmäs.
"Tulin sanomaan että tulen mukaan", Ava sanoi ylpeänä, ja naurahti Poen yllättyneelle ilmeelle huvittuneena.
"Kenraali antoi minulle jo luvan"
"Olet vasta kakara", Poe totesi, ja vuorostaan virnisti Avan ärtyneelle ilmeelle.
"Olen jo 16!"
"Niin niin", Poe sanoi hymyillen, ja taputti Avaa päälaelle. "Olet yhä nuori näin vaaralliselle tehtävälle.."
"Enkä!", Ava kivahti tympääntyneenä, ja vetäytyi kauemmas Poesta katsoen tätä suu mutrussa. 
"Olen jo ihan tarpeeksi vanha tälle tehtävälle! Kenraali käski muuten sinun katsoa perääni"
"Niinpä tietenkin", Poe huokaisi ja veti kasvoilleen oikein närkästyneen ilmeen. "Joudun olemaan siis lapsenvahti"
"No et joudu! Minusta on ihan varmasti hyötyä!", Ava tokaisi katsoessaan miestä pistävästi kädet puuskassa. "Sano vain mitä teen niin teen sen ongelmitta. Piste"
"Selvä, selvä", Poe sanoi nopeasti naurahtaen tytön ilmeelle rentona, "Hae kamppeesi, niin lähdetään sitten"
"Yes Sir!", Ava hihkaisi innoissaan, ja lähti juoksemaan takaisin sisälle, mutta  yllättäen hänen vierellään olevan aluksen toinen moottori räjähti pienellä voimakkuudella kun yksi piloteista yhdisti väärän johdon toiseen, mutta räjähdys oli tarpeeksi voimakkaasti sytyttääkseen tulen, jonka liekeistä osa osui Avan vasempaan käteen. Hän yritti tietenkin heti refleksinomaisesti sammuttaa tulen, mutta pilotti heitti hänen päälleen ämpärillisen vettä, jolloin se ainakin sammui.
"Kiitos", Ava tokaisi mulkaisten pilottia paheksuvasti vettä valuen, ja vilkaisi kättään tarkistaakseen saamansa vammat, mutta ei nähnyt minkäännäköistä haavaa.
Outoa.
En kyllä edes tuntenut tulen poltetta.
Ehkä paitani kangas oli vain tarpeeksi paksua.
         Ava käveli sisälle vastaamatta pilotin anteeksipyyntöihin, ja meni suoraan huoneeseensa. Hän otti kulahtaneen ruskean nahkalaukkunsa vanhan sängyn alta, ja laski sen ohuelle patjalle. Hän nappasi käsiaseen pöydän laatikosta, ensiapupaketin pöydän alta ja muutaman savupommin nurkan vaateläjän alta. Hän piilotti toppinsa alle vielä pienen laserleikkurin, ehkä saattaisi tarvita sitä. Hän otti sängynpäädyssä roikkuneen punamustaruutuisen huivinsa, ja kääri sen kaulaansa ennen kuin poistui huoneesta.
       Jostain syystä hänen sydäntään vihlaisi kipeästi kun hän käveli pitkin päämajan käytävää. Kuin hän olisi lähdössä matkalle, jolta ei palaisi enää. Kuin hän näkisi viimeisen kerran nämä käytävät, sekä työhönsä keskittyneet ihmiset. 
Mitä minä taas ajattelen?
Palaan pian takaisin.
Minun pitäisi olla innoissani,
miksi siis tunnen näin?
        Ava kiirehti loppumatkan ulos lähtösillalle Poen luo, ja vilkaisi tämän aluksen vieressä olevaa X-wing:iä.
"Onko tuo alukseni?"
"On, hyppää kyytiin niin lähdetään. Koordinaatit on jo asennettu valmiiksi", Poe sanoi ja laittoi kypärän päähänsä, Ava seurasi esimerkkiä kun nappasi samankaltaisen kypärän punaisella tunnuksella varustettuna, ja laittoi sen päähänsä. Hänestä tuntui oudolta pitää tälläistä kypärää päässä, ja vielä oudompaa oli kömpiä alukseen ohjainten taakse.
"Osaatko edes ohjata?", Poen huvittunut ääni kuului kypärään asennetun yhteyslaitteen kautta, jolloin Ava vain tuhahti kuuluvasti ja laski kätensä ohjaimille.
"No tietenkin osaan. Lähdetäänkö? Muut ovat kai jo valmiina"
"Kaikki näyttää olevan valmista. Oletko varma että tahdot todella lähteä? Viimeinen tilaisuus perääntyä", Poe kysyi vielä, mutta Ava vain pudisti päätään ja hymyili vinosti jännittyneenä.
"Lähdetään"
           Hallin ovet avautuivat jolloin valonsäteet lähes häikäisivät Avan silmiä. Hän odotti jännittyneenä vuoroaan kun valvoja lähetti alukset yksitellen ulos osoitellen vihreillä valoilla. Kun lopulta tuli Avan vuoro, hän lähes tuntui unohtaneen miten ohjata. Hän lähti varovaisesti lentoon ulos hallista valoon, ja lensi kohti muita Vastarinnan aluksia jotka odottivat siistissä muodostelmassa. Hän asettui omalle paikalleen, ja huomasi käsiensä tärisevän, tuntui kuin hän ei pystyisi olemaan enää lainkaan aloillaan.
"Valmista?", ryhmän johtajan ääni kajahti yhteyslaitteesta, pilotit vastasivat yksitellen myöntävästi, myös Ava tärisevällä äänellä.
"Sitten lähdetään", johtaja antoi käskyn, ja alukset lähtivät lentämään kohti avaruutta. Ava ei voinut olla hymyilemättä kun pääsi viimeinkin lähtemään planeetalta, suorittamaan ensimmäistä tehtäväänsä.

Hänellä ei ollut aavistustakaan, ettei hän enää koskaan palaisi takaisin.

(c) En omista kannen kuvaa