Star Wars; Pimeyden Polku

Luku. 2

Tämä muutti kaiken.
Pieni valinta jonka tein,
olin vain väärässä paikassa väärään aikaan.
Mutta se valinta tuomitsi minut kuolemaan.

~~~

Ava läpäisi planeetan ilmakehän yhdessä muiden Punainen joukkueen pilottien kanssa, mutta törmäsi heti Ritarikunnan TIE-hävittäjiin.
"Muodostelmaan!", johtajan käsky kajahti yhteislaitteista, ja pilotit menivät aiemmin sovittuun muodostelmaan. Ava sai paikan takaa, ja oli siihen ihan tyytyväinen, hän oli vielä hyvinkin epävarma TIE-hävittäjiä kohtaan.
Hän oli helpottunut kun pääsi viimein laskeutumaan tasaiselle maalle muiden ammuttua vastaan tulleet TIE-hävittäjät. Ava kuitenkin huomasi ettei maallakaan ollut turvallista, juuri kun hän oli noussut pois aluksestaan hän näki iskusotilaita armottomassa tulitustaistossa Vastarinnan sotureita vastaan, jotka olivat tästä tukikohdasta.

Tehtävä on tuhota tänne tulleet vihollissotilaat. Räjäytä Ritarikunnan aluksen asettamalla niihin pommeja, liiku näkymättömissä äläkä taistele suoraan yksin.

Pystyn tähän, Ava sanoi itselleen hiljaa päässään, kun piteli pieniä pallomaisia pommeja kädessään, jotka oli jätetty hänen alukseensa valmiiksi. Hän tunki pommit nahkalaukkuunsa, ja otti luotettavan käsiaseensa kun lähti hiipimään varoen metsässä matalana kohti Ritarikunnan aluksia.
Hän koetti pitää hengityksensä mahdollisimman tasaisena kun kulki sananjalkojen seassa puiden takana suojassa katseilta. Hän keskitti ajatuksensa siihen yhteen kappaleeseen jota oli usein viime aikoina kuullut radiosta, miten ne sanat menivätkään? Hän muisteli naisen kaunista heleää ääntä, hän muisti kun itse oli tahtonut lapsena samanlaisen äänen, ja oli hoilannut laulajattaren lauluja Vastarinnan päämajan käytävillä aiheuttaen huvitusta muille. Nykyään hän vain häpesi kun jotkut vanhemmista sotureista mainitsivat asiasta, kiusallaan saattoivat jopa lauleskella kyseisiä lauluja.
He ovat kuin perhe minulle.
Se perhe jota minulla ei koskaan ole ollut.
Ava huomasi kävelleensä lähes yhden aluksen ohi, hän katseli ympärilleen varuillaan ja yritti kuullostella oliko joku lähellä, mutta ei kuullut mitään ihmisten huutojen sekä ampumisen läpi. Hänen täytyi siis vain luottaa tuuriinsa, ja mennä.
Hän hiipi varuillaan ulos metsästä, ja näki Ritarikunnan aluksen, joka vaikutti tyhjältä. Hän näki kauempana valkeisiin haarniskoihin pukeutuneita persoonattomia sotilaita ampumassa kohti Vastarinnan alivoimissa kärsiviä sotureita. Ava joutui muistuttamaan itseään tehtävästään, ettei olisi juossut auttamaan.
Kukaan ei saa nähdä minua.
Koko tehtävä asettuisi vaaraan.
Ava otti laukustaan yhden pommin, ja kiinnitti sen aluksen ulkoseinään. Sen tehtyään hän juoksi takaisin metsään niin lujaa kuin vain jaloistaan pääsi, hänelle ei jäänyt aikaa olla varovainen, sillä pian alus räjähti kuuluvan äänen saattelemana. Ava joutui lähes pitelemään korviaan äänen takia, mutta ei ehtinyt jäämään siihen seisoskelemaan, vaan suuntasi jo kohti toista alusta.
Hänellä ei ollut tietoakaan missä alukset olisivat, mutta hänelle oli kerrottu että ne olivat lähellä toisiaan, tuossa oli yksi joten muut eivät ole kovin kaukana, niin hän ainakin uskoi. Yllättäen hän tunsi päänsärkyä, inhottavaa tykytystä otsassaan. Hän piteli päätään häkeltyneenä, ei hän ollut loukannut itseään, vai oliko hän nyt saanut muuten vain päänsäryn?
Samalla hän tunsi olonsa muuten huonoksi, hänen jalkansa tuntuivat veltoilta ja kävely tuntui vaikealta.
Mikä minulle nyt tuli?
Ava huomasi jälleen yhden hopeanharmaan aluksen puiden lomitse, ja lähti hiipimään sitä kohti huonovointisuudestaan huolimatta, hänhän ei lopettaisi nyt kun näin pitkälle oli kerran jo tullut. Hän onnistui pääsemään lopulta aluksen taakse kenenkään huomaamatta, hän kiinnitti yhden pommin ulkoseinään ja lähti taas juoksuun, mutta vain sekuntien päästä hän näki kokonaan mustaan pukeutuneen miehen seisomassa iskusotilasjoukkojen takana, jotka taistelivat Vastarintalaisia vastaan.
Kun mies käänsi maskilla peitetyt kasvonsa Avaa kohti, hän jähmettyi täysin paikoilleen. Hän kaatui sananjaloille, ja tunsi jäätävää kauhua. Pelkkä miehen katse oli riittänyt kaatamaan hänet, hän ajatteli lähes paniikissa kun yritti kömpiä pystyyn, mutta aluksen räjähtäessä paineaalto lennätti hänet uudestaan nurin. Maskipäinen mies katsoi Avaa päin jälleen, tyttö nousi heti vapisevana jaloilleen ja lähti vain juoksemaan pakoon.
Mikä tuo mies on?
Olen kuollut jos hän saa minut kiinni...
Ava juoksi usean aukion poikki, ennen kuin joutui pakosta pysähtymään hengähtämään. Hän haukkoi happea kipeisiin keuhkoihinsa, ja nojasi läheiseen puuhun uupuneena. Hän hengähti siinä kunnes tunsi sydämensykkeensä tasaantuneen hiukan, ja kyljen pistely helpotti. Hänen täytyi jatkaa tehtävää, aluksia oli ainakin kolme, joten vielä yksi alus täytyi räjäyttää.
Ava joutui etsimään alusta jonkun aikaa varuillaan, lopulta hän kuitenkin löysi sen seuratessaan taistelun ääniä. Hän tunsi olonsa äärimmäisen helpottuneeksi kun juoksi aluksen luo, kiinnitti pommin, ja juoksi jälleen karkuun huomiota herättämättä. Hän hymyili itseensä tyytyväisenä kun kuuli aluksen räjähtävän, mutta pian hänen hymynsä hyytyi kun hän tajusi pienen seikan.
Missä oma alukseni olikaan?
Hän oli juossut täysin päättömästi pitkin metsää, eikä enää tiennyt lainkaan missä oli. Hän katsoi ympärilleen neuvottomana, hän typerys oli jättänyt kypäränsä alukselle kun ei omasta mielestään ollut nähnyt kunnolla sen läpi, eikä hänellä näemmä ollut muuta yhteyslaitetta.
Ei voi olla totta, hän vaikersi mielessään, miten ääliö hän oli ollut?
Ei hän voinut vain marssia tuonne Vastarinnan sotureiden luo kun Ritarikunta tulitti heitä, hän itsekin joutuisi taisteluun, ja vaikka kuinka hän piti itseään valmiina, hän epäröi astua suoraan taisteluun.
Pitääkö vain vaeltaa täällä ja toivoa että törmään johonkin vastarintalaiseen?
Ava tyytyi siihen suunnitelmaan tässä vaiheessa, ja lähti kävelemään takaisin päin. Hän puristi kädessään olevaa laserpistoolia rystyset valkoisina, ja puri alahuultaan hermostuneena kävellessään metsässä. Se oli niin tiheää, että oli hyvä kun hän näki edes vähän matkan päähän itsestään.
Vähän aikaa kuljettuaan hän tunsi jälleen päänsärkyä, hän piteli jälleen päätään hämmentyneenä, mihin helvetin migreeniin hän oli nyt sairastunut?
Ava puri hammasta ja jatkoi kävelyä särystä huolimatta, kunnes jähmettyi aloilleen tuntiessaan ilman lähes kylmenevän. Hän katseli ympärilleen varuillaan, ja oli kaatua kun näki jälleen sen tummaan pukeutuneen, kauhua herättävän miehen.
Voi helvetti
Ava pakotti itsensä juoksuun karkuun tuota kammottavaa miestä, hän kompuroi juurakossa ja työnsi puiden oksia pois tieltään. Hänellä ei ollut tietoakaan mihin hän oli menossa, hän vain tahtoi päästä pakoon.
Ja tietenkin hän päätyi törmäämään kallioon.
Juuri sitä hänen tuuriaan.
Hän yritti epätoivoisesti kiivetä korkeaa kallionseinämää pitkin, mutta hänen kyntensä vain verestivät raapiutuessaan karheaa kiveä vasten, eikä hän päässyt lainkaan ylemmäs. Hänen vaistonsa suorastaan kiljuivat hänelle kun hän yritti kuumeisesti keksiä pakokeinoa. Hän vilkaisi taakseen kun kuuli oksan katkeavan, ja näki sen saman miehen siinä, seisomassa tyynenä viiden kuuden metrin päässä hänestä.
"Voi helvetin helvetti..", Ava kuiskasi lähes paniikissa kun yritti vain etsiä pakokeinoa. Hän ei tahtonut vielä kuolla, kun hän kerran viimeinkin pääsi vapaaksi.
"Mitä tahdot minusta?", hän kysyi yrittäen pitää äänensä tasaisen pelottomana, hän tahtoi vain yrittää hankkia aikaa itselleen. Mies kuitenkin vain katsoi häntä hiljaa, Ava tunsi olevansa polttavan arvioivan katseen alla, eikä hän kyennyt liikahtamaan lainkaan.
"Missä Vastarinta piileksii?", mies kysyi lopulta maskin vääristämällä syvällä äänellä, ääni kuulosti silti Avalle jokseenkin tutulta, mutta hän ei nyt ehtinyt alkaa miettimään missä oli joskus kuullut sen.
"En tiedä", Ava vastasi lyhyesti, ja piteli asekättään selkänsä takana sormi liipaisimella. Mies katsoi häneen niin jäätävästi, että hän ihan värähti.
"Kerro, tai kuolet Vastarinta mukanasi", hän käski kylmästi, ja laski kätensä vyölleen valosapelinsa päälle varoittavasti.
"Minä sanoin etten tiedä", Ava sanoi jo epätoivoisena, ja astui askeleen taaksepäin, valmiina.
3...
"Älä valehtele minulle", mies sanoi jo selvästi kärsimättömänä, ja astui askeleen lähemmäs kuin uhkaavana varjona.
2...
"Sanoin jo etten tiedä", Ava vastasi pelokkaana, valmiina toimintaan.
1...
...
Nyt!
Ava veti aseensa esiin silmänräpäyksessä ja ampui suoraan kohti miestä, hän oli jo täysin varma osumasta, mutta yllättäen mies vain pysäytti punaisen laserin ilmaan leijumaan.
"Mitä?", Ava kysyi ääneen ällistyneenä, sekä äärimmäisen järkyttyneenä, ja kun yritti nyt liikkua, huomasi olevansa kuin liimaantunut paikoilleen. Hän oli täysin shôkissa, hän oli jäänyt kiinni.
Minä kuolen.
Kuolenkuolenkuolenkuolen.
Hän katsoi kauhuissaan kun mies käveli hänen luokseen, hän tunsi olonsa äärimmäisen pieneksi ja heikoksi tähän verrattuna.
"Älä tapa minua", hän onnistui kuiskaamaan ontosti, hänen äänensä kuulosti hänelle itselleenkin kaukaiselta, tuntui kuin hänen silmissään sumenisi, jos tuo ei roikottaisi häntä jollain voimalla ilmassa, hän olisi jo kaatunut pelkästä pelosta maahan.
"Miksen?", mies kysyi hyytävästi kun oli aivan Avan edessä, hän katsoi tätä maskinsa takaa, Ava onnistui helposti kuvittelemaan tälle voitonriemuisen ilmeen.
"En tahdon kuolla..", Ava sopersi äärimmäisen hiljaa, ja tunsi lähes itkun kuristavan kurkkuaan. Hän räpytteli silmiinsä pyrkivät kyyneleet nopeasti pois, hän ei tahtonut suoda toiselle riemua siitä että hän alkaisi vielä itkemäänkin.
"Sinusta voi olla hyötyä", mies totesi hetken päästä, ja katsoi häntä hiljaa kallistakin hieman päätään.
"Mutta et varmaan suostu?"
"En petä Vastarintaa", Ava pakotti itsensä sanomaan, jos hän nyt kuolisi, hän kuolisi ainakin uskollisena Vastarinnan soturina.
"Kuten ajattelinkin", mies sanoi yksinkertaisesti, ja kosketti kevyesti Avan otsaa, jolloin kaikki alkoi sumentua hänen silmistään. Hän vain tunsi kaatuvansa miehen käsivarsille, ennen kuin kaikki pimeni.

Tämä tapahtuma muutti hänen koko elämänsä.

(c) En omista kannen kuvaa