Viola on saanut tarpeekseen kaupungin vilskeestä ja haluaa viettää kesänsä rauhassa maaseudulla. Rauha on kuitenkin kaukana, sillä kummalliset tapahtumat johtavat toiseen ja hän päätyy selvittämään kuka; tai mikä häntä jahtaa.
Herään hyväntuulisena, vaikka kukaan ei pysty nukkumaan kivikovassa sängyssä. Yritän silti olla ajattelematta sitä, että en nukkunut viimeyönä silmänräpäystäkään. Hurraa... Nousen ja laitan tummanvihreän ohuen paidan ja harmaan lyhyen puolihameen. Vaatteet ovat täydelliset lämpimään kesäpäivään. Tänään aion nauttia päivästä täysillä. Eilinen ei ollut järin hyvä päivä, mutta tänään on päinvastoin!
Kävelen hyvillä mielin keittiöön ja otan esille aamiaistarvikkeet. Voitelen aamiaisleipääni, kun olen näkeväni sivusilmällä jonkun vilahtavan ikkunan ohi. "Mökki saa mut hulluksi. Ei täällä ketään voi olla", ajattelen järkevästi.
Kuulen pahaenteistä naurua ja nyt olen varma, että en kuvittele. Avaan hitaasti oven luuta toisessa kädessäni. Näen mustiinpukeutuneen hahmon. "Mitä haluat!", karjaisen. "Lähde pois, tai muuten.....
¡Ay! Esta imagen no sigue nuestras pautas de contenido. Para continuar la publicación, intente quitarla o subir otra.
Avaan silmäni ja näen ympärilläni vain puita ja sammalia. Olen niin syvällä metsässä, ettei auringosta näy vilaustakaan ja sumu saa metsän näyttämään aavemaiselta. Huomaan makaavani suuren risukasan/oksiston päällä ja sen takia selkään koskee ihan tuskallisen paljon. Takaraivossa tuntuu olevan jättimäinen kuhmu. "Takanani oli varmaan toinen henkilö, joka löi mut tajuttomaksi", mietin kauhuissani. Olen ymmälläni; ei tässä ole mitään järkeä! Kun leffoissa joku lyödään tajuttomaksi, suurinpiirtein hänet laitetaan auton takakonttiin. Mutta kuka vie syvälle metsään!?
Kaikki on märkää ja kosteaa sateen jälkeen. Tietenkin makaan mättäällä ja vaatteeni ovat likomärät. Nousen väristen kylmästä viileässä metsässä.
"Varjot pitenee, ilta on tulossa. Mun täytyy löytää yösija nopeesti, ennen kuin en näe enää yhtään mitään".
Horjun eteenpäin, mutta ensimmäisen askeleen jälkeen kaadun maahan. Sain liian kovan tällin ja huimaus on aivan liian kova. Yritän nousta uudestaan, mutta en vain yksinkertaisesti pysty... Pitää vain odottaa, että huimaus loppuu.
Mielessä pyörii satoja kysymyksiä; Miks juuri mulla on näin huono tuuri? Mitä pahaa oon muka tehnyt, että joku saa päähänsä tuoda mut tänne keskelle korpea?! Pääsenköhän enää kotiin? Näenkö mun perhettä enää koskaan? Kuolenko tänne?!
Hengitän syvään. "Älä ylireagoi. Älä hermostu. Mä pääsen vielä kotiin", rauhoittelen itseäni. " Alkaa tulla todella kylmä ja iho menee kananlihalle. Laitan kädet hihojen sisään, yrittäen samalla lämmittää itseäni menemällä niin pieneen tilaan kuin voin. Yritän sulkea negatiiviset ajatukset pois mielestäni.
"Juoksen karkuun. Minua hengästyttää. Ja pelottaa. Haluan pysähtyä, mutta järki sanoo että en vain voi. Pakko juosta. Joku saavuttaa. Se kuulostaa villieläimeltä. Se tulee aina vain lähemmäs ja tunnen jo sen hengityksen ihollani. Juoksen aina syvemmälle metsään. Tulee pilkkopimeää, enkä näe eteeni. Jatkan juoksemista, kunnes kompastun johonkin. Käännyn ja..."
Havahdun hereille syvästä painajaisesta. Hiki valuu otsalla. Yritän tasoittaa kiivaan hengitykseni. Katselen ympärilleni pimeään. Yritän tarkentaa katsettani, mutta en vain näe yhtikäs mitään. "Ei, ei, ei, ei!... Mun piti löytää yösija ja minä idiootti nukahdin.... Mitäs mä nyt teen?!"
