Musta nahkatakki, moottoripyörä, ja aurinkolasit jotka peittivät alleen surumieliset silmäni. Olin kävelevä klisee, mutten välittänyt siitä, mitä muut minusta ajattelivat. Olin aina tehnyt mitä itse halusin, olin oman elämäni herra.
Mutta kohtalo pä...
- Minä voin ihan hyvin! Antonin ääni kaikui koko talossa, saaden minut vaikeroimaan ääneen.
Vedin peiton korviini asti ja yritin olla välittämättä sisällissodasta, joka oli alkanut taas kerran. Se ei ollut ensimmäinen, eikä viimeinen kerta, kun Anton ja veljeni riitelivät. He olivat tehneet sitä hyvin usein, enkä enää jaksanut puuttua heidän kinasteluunsa.
Olin yrittänyt rauhoittaa tilannetta, mutta aina kun luulin kaiken olevan hyvin, se alkoi uudestaan.
Will oli yrittänyt selvittää poikansa salaisuutta, ja teki kipeää että minä tiesin sen, mutten voinut kertoa sitä veljelleni. En halunnut kertoa.
Tiesin, että jos olisin paljastanut Derrickin olevan elossa, olisin samalla kirjoittanut hänen kuolintodistuksensa. Olisi ollut ihan sama, jos olisin repinyt hänen päänsä itse irti, tai ampunut hopealuodin hänen sydämeensä.
En halunnut tappaa ketään, en halunnut olla syyllinen kenenkään kuolemaan. Siksi olin pitänyt suuni kiinni ja esittänyt tyhmää, senhän minä osasin.
Tiesin, että Derrick oli syyllinen monen ihmisen ja ihmissuden kuolemiin, mutta ei minulla ollut oikeutta tuomita häntä. Kenellekään ei ollut oikeutta tuomita ketään.
- Vittu pidä pääsi kiinni! Antonin ääni kuului lähempää.
- Niin kauan, kun sinä asut minun talossani, sinun asiasi kuuluvat minulle! Olet vielä alaikäinen ja en suvaitse sinulta tuollaista käytöstä! Will karjui, saaden minut pyöräyttämään silmiäni.
Kuinka kauan vanhemmat aikoivat käyttää tuota ikivanhaa tekosyytä, sinä asut minun talossani ja teet niin kuin käsken. Se ei koskaan tehonnut keneenkään, minä jos kuka tiesin sen.
- Jos voisin niin muuttaisin heti täältä pois! Antoi karjaisi.
- Minne muka? hänen isänsä kysyi ivallisesti ja pystyin kuvittelemaan hänen kohottavan kulmaansa tietäväisenä, - sinulla ei ole rahaa, ei mitään paikkaa minne mennä. Ota järki käteesi Anton! Sinä olet tuleva alfa, sinun täytyy ottaa vastuu teoistasi!
Nousin sängystäni ja raahauduin väsyneenä ovelle. Riuhtaisin sen auki ja näin Antonin, joka puhisi tuohduksissaan.
Hän näytti nykyään aina niin vihaiselta, hänen kasvonsa olivat vääristyneet synkkään ilmeeseen ja hänen silmänsä olivat hyvin tummat. Will puolestaan nökötti paikoillaan vakavana, kolkko ilme kasvoillaan.
- Vittu voisitteko antaa minun nukkua rauhassa, huomautin närkästyneenä.
- Sinäkin vielä, Will tuhahti, - milloin ajattelit lopettaa täällä loisimisen? hän kysyi, saaden vastassani tuntumaan ikävän tunteen.
Olin tehnyt lähtöä jo monta kuukautta. Olin päättänyt lähteä uuden vuoden jälkeen, mutta jotenkin en ollut saanut aikaiseksi sitä, että olisin ostanut lentolipun Lontooseen. Olin vain jämähtänyt tänne, koska tunsin oloni täällä turvalliseksi. Ehkä kuvittelin, että pystyisin piilottelemaan totuudelta, jos pysyisin veljeni kotona. Mutta tiesin, ettei se toimisi kovinkaan kauan. Minä muistin kyllä joka hetki Vivianin ja sen että hän kantoi minun pentuani, meidän lastamme.
- Minä lähden kyllä, kun on sen aika, huomautin ja sain veljeni huokaisemaan syvään.
Hän käänsi selkänsä pojalleen ja minulle karjaisten turhautuneena:
- En ymmärrä teitä! Jos voisin niin lähettäisin teidät molemmat Yhdysvaltoihin kurinpitoleirille.
- Wow, ihan tosi? huudahdin innostuneena, - ilmainen matka olisi kyllä tosi jees juttu, naurahdin ja kuulin kuinka veljeni murahti jotain itsekseen kävellessään keittiön suuntaan.
Minä vain hymyilin itsekseni. Tiesin että Will tarkoitti vain hyvää, mutta joskus hänen ei olisi tarvinnut sekaantua muiden asioihin. Olin täysin tietoinen siitä, että minun piti ottaa vastuu teoistani. Minun piti palata Lontooseen ja keskustella Vivianin kanssa, ja minä tekisin sen, mutta omilla ehdoillani.
Olin pelkuri, olin tiennyt sen aina. En kuitenkaan ollut varma halusiko Vivian nähdä minua. Halusiko hän enää koskaan puhua kanssani, vai löysikö hän oven nenän edestäni kiinni, kun yrittäisin hänen puheilleen.
Käännyin hitaasti Antonin suuntaan, joka nökötti edelleen paikoillaan tuohduksissaan.
- Hei, älä nyt ole noin vihainen heti aamusta, hymähdin ja sain Antonin silmät itseeni.
Hän näytti niin väsyneeltä, jotenkin erilaiselta. Hänen kasvoiltaan puuttui se tuttu ilo ja lämpö, jonka hänen kumppaninsa sai aikaiseksi. Aamu oli paras asia, mikä oli koskaan tapahtunut Antonille ja toivoin ettei poika pilaisi suhdetta. Hän oli kuitenkin hyvin äkkipikainen ja voimakas persoona, joka ei välillä huomannut kuinka typerästi hän käyttäytyi.
- Minun täytyy mennä, hän mutisi, mutta tartuin nopeasti hänen käsivarrestaan kiinni.
Anton pysähtyi kuin seinään, riuhtaisten kuitenkin kätensä irti otteestani.
- Onko Aamulla kaikki hyvin? kysyin ja sain pojan kasvoille nousemaan pienen hymyn, kun mainitsin hänen kumppaninsa nimen.
- On, miten niin? hän kysyi kulmat kurtussa.
- Ajattelin vain kysyä, kun en ole nähnyt häntä täällä pitkään aikaan, huomautin ja sain Antonin ilmeen hiukan heltymään.
- Aah, Aamu yrittää keskittyä opintoihin enemmän, hän haluaa päästä opiskelemaan Savonlinnaan lukioon, jossa on joku ihmeen kuvataidelinja, Anton selitti hyvin vakavana ja kuulin hänen äänestään pienen katkeruuden.
Oli tietysti Antonin toiveiden vastaista, että Aamu halusi lähteä pois Koivulasta, mutta kuka selväjärkinen olisi jäänyt tänne lukioon? Koivula oli pieni paikkakunta, ja lukio oli normaali tylsä lukio. Siellä ei voinut opiskella mitään muuta kuin tavallisia aineita. Tietysti Aamu haluaisi opiskella ainetta, josta hän piti, mutta muutto pois tarkoittaisi eroa kumppanista. Mikä ei tietystikään kävisi Antonille.
- Ihanko totta, mutta sehän on hienoa, sanoin iloisena, koska mielestäni Aamun piti seurata unelmiaan.
Hänen ei kannattaisi antaa kumppaninsa pitää häntä paikoillaan. Anton voisi muuttaa Aamun kanssa, ei se olisi mikään ongelma.
- Joo tosi hienoa, Anton sanoi sarkastisesti.
- No voithan sinäkin hakea jonnekin muualle, uskoisin ettei se ole ainoa lukio Savonlinnassa, huomautin mutta sain vain Antonin tuhahtamaan.
- Täytyy miettiä, hän mutisi.
- Anton, älä ole niin myrtsi koko ajan. Nauti elämästä.
- Minä yritän, Anton murahti lähtien sitten nopeasti ulos talosta.
Hän varmasti meni tapaamaan isäänsä, oikeaa isäänsä. Olin itsekin nähnyt Derrickin pari kertaa. Oli ollut omituista kohdata hänet taas, niin pitkän ajan jälkeen. Mutta olin yllättynyt kuinka normaali hän oli ollut.
Hän ei ollut murhaaja, hän oli sama vanha Derrick, mistä olin iloinen. Toivoin vain, ettei Anton kuluttaisi itseään loppuun pitämällä näinkin suurta salaisuutta. Derrick ei voisi piilotella ikuisesti, ja kun hänen läsnäolonsa paljastuisi laumalle, siitä voisi syntyä aikamoinen helvetti, jota minä en todellakaan halunnut olla todistamassa.
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
