ELISE

3. Pieni hymy

Makasin hiljaa sängylläni, paikallani, miltei hengittämättä. Kello tikitti hiljaisena merkiksi sekuntien kulkemisesta eteenpäin. Tuijotin kattoa ja odotin, että talossa tulisi hiljaista.

Kun hereillä olemisen ääniä ei ollut enää kuulunut muutamiin minuutteihin, nousin sängyltä. Otin pakkaamani repun ja lähdin kulkemaan hiljaisesti rappusia alas. Kaivoin keittiön laatikosta lisää rahaa mukaani, jonka jälkeen täytin tyhjän tilan repustani ruualla. Pelkäsin kuollakseni, että kaappien kolistelu herättäisi äitini tai isäpuoleni.

Vedin hupparini hupun päähäni ja hiivin ulko-ovelle, yrittäen avata ja sulkea sen mahdollisimman hiljaa. Sitten lähdin juoksemaan äkkiä kohti bussiasemaa, ennen kuin joku ehtisi tarttua kädestäni ja estää aikeeni.

"Milloin lähtee seuraava bussi?" kysyin tiskin muovi-ikkunan takana istuskelevalta myyjältä. Mies pyyhki likaisia kiharoita hikeentyneiltä kasvoiltaan ja katsoi minua tarkastelevasti kuluneen muovin takaa. Laskin hupun päästäni, ja nostin kasvoilleni pienen hymyn. Viimein mies siirsi katseensa vanhanaikaisen tietokoneen ruutuun ja klikkaili hiirtä.
"23.47. Waterhilliin", myyjä sanoi siirtäen katseensa taas minuun. Vilkaisin viereisellä seinällä olevaa kelloa. Vasta tunnin päästä. Olisiko sittenkin pitänyt ottaa juna?
"Selvä, ostan yhden lipun sinne, kiitos", sanoin ja työnsin rahaa myyjälle ikkunan alta.

Istuin punaisella tekonahkapenkillä ja heiluttelin jalkojani ilmassa, sillä ne eivät ylettyneet lattiaan asti. Myyjä vilkuili minua vähän väliä otsalle valuvien kiharoidensa takaa epäluuloisena. Yritin hymyillä hänelle aina huolettomasti. Meikkien ja uuden tyylini ansiosta näytin ehkä vuoden tai kaksi vanhemmalta, mutta mies näytti silti epäilevän aikeitani. Vilkaisin kymmenennen kerran kelloa minuutin aikana. Aika tuntui kuluvan liian hitaasti. Halusin vain pois tästä typerästä pikkukaupungista, pois äitini ja isäpuoleni luota. Halusin alkaa elää.

Joku selvitti kurkkuaan ja tökkäisi olkapäätäni. Hätkähdin hereille ja tuijotin nukahtamisesta tokkuraisena hikistä kiharamiestä.

"Neiti, sun bussisi lähtee ihan kohta", mies sanoi ja osotti ulos bussiaseman suurista lasi-ikkunoista, joista näki parkkipaikalle. Ihmiset nousivat parhaillaan Waterhillin bussiin. Mumisin kiitoksen kiharamiehelle, joka palasi kuluneen muovin taakse, ja nousin puutuneiden jäsenteni varaan. Puristin lippua kädessäni ja lähdin kulkemaan yön pimeyteen kohti bussiani.

Kun nousin bussin korkeita portaita sisälle sen puhaltavaan viileyteen, tunsin voivani hengittää ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Vedin raikasta bussi-ilmaa keuhkoihini ja etsin paikkani bussin perältä. Kun pääsin rojahtamaan sinertävälle penkille, nojasin ajoneuvon kylmään ikkunalasiin ja hymyilin, kun bussi lähti liikkeelle. Kun tutut maisemat jäivät yhä kauemmas näkyviin, oloni helpottui ja pystyin rentoutumaan, pienestä tulevaan liittyvästä jännityksestä huolimatta. Tungin kuulokkeet korviini ja keskityin musiikkiin ja maisemien vaihdon katseluun.

Kun bussi oli jo kaukana kotoa, tunsin silmieni alkavan vaipua kiinni, ja nukahdin bussin rauhoittavaan tärinään viileää ikkunaa vasten.