I Am Me Only With You

1》

*flashback, 4 vuotta sitten*

- Lupaathan soittaa mulle? Joka päivä? Kokoajan? anelen edessäni olevalta pojalta, joka on aivan hiljaa ja pitää käsistäni kiinni.
Hiljaisuus jatkuu ja jatkuu, ja oloni alkaa käydä kärsimättömäksi.
- Niko? kysyn vapisevalla äänellä. Tuntuu pahalta katsoa edessä olevaa poikaa, jonka tunteista tällä hetkellä ei saa selvää.

Niko pudistaa päätään hitaasti, ja nostaa katseensa:
- Ehkä jonain päivänä, mutta ei nyt. Selviät ilman minua, mä lupaan, Niko sanoo katsoen syvälle silmiini.
Sitten hän irroittaa otteensa, hymyilee surullisesti minulle ja kääntyy kävelemään pois raskain askelin. Niko astuu äitinsä audin kyytiin, ja vilkuttaa minulle vielä viimeisen kerran, ennen kun sulkee oven ja auto kaasuttaa pois.

Ennen kun huomaankaan, kyyneleet virtaavat jo poskillani. Kävelen Nikon vanhan talon kuistille, ja istun vain. Katselen ympärillä olevia ihmisiä, taloja ja luontoa. Muistoja, jotka ovat kertyneet Nikon täällä ollessa. Pienen majan rakentaminen puuhun. Riidat takapihalla olevasta keinusta ja talon katolle kiipeäminen ilman lupaa. Meidän kahden häiden suunnittelu.

Se oli totta nyt. Niko on poissa. Osa minusta oli poissa.

*flashback ends*
*darlin' lopeta musiikki viimestään nyt kiitoss*

Kello on 08.05, ja Shawn Mendesin 'Mercy' kappale alkaa soimaan huoneessani. Voi paska. Alan nousta sänkyni pohjalta ja heitän peiton sivuun lattialle.

On kesäkuun 17. päivä ja olen valmistunut yläasteelta järkyttävän huonoin arvosanoin, mutta sillä ei ole väliä. Ei meillä.

Puen vaatteita päälleni ja harjaan hiukseni nopeasti ja nostan ne sotkuiselle nutturalle. Teen kulmani nopeasti, ja olen jo valmis.

Minun uskontoni perinteisiin kuuluu nuoren itsenäistyminen heti yläkoulun jälkeen ilman ihmeempiä jatko-opintoja. Tiedän, outoa useimmille. Mutta meillä on aivan erilaiset tavoitteet elämässä, eikä niihin kaivata ylimääräisiä papereita.

- Mater(äiti)! Mä lähden nyt, huudan samalla kuin juoksen rappusia alas.
- Onnea matkaan carissimi(rakas), äitini huutaa minulle keittiöstä.

Päälläni on aivan liian lyhyet shortsit, sekä iso paita, mutta minun täytyy näyttää taitoni, jotenka ne ovat varma ja halvin valinta. Pyörittelen käsissäni skootterini avaimia ja kävelen pihan poikki valkoisen menopelini luo.

- Mennään murunen, mutisen hiljaa skootterilleni, josta on tullut suuri osa elämääni. Istuudun skootterini päälle ja lähden ajamaan läpi keskustan, aivan Biringhtonin (A/n omasta päästä keksitty) kaupungin rajoille.

"Kolmas sivukuja hra. Darringin kuppilan jälkeen oikealla..."

Yritän muistella äitini ohjeita viime illalta, mutta en löydä mattamustaa ovea voiman symbolilla satojen muiden normaalien ovien joukosta.

Olen poukkoillut Biringhtonin kaupungin rajoilla helposti yli puoli tuntia, kunnes vihdoin huomaan yhdellä sivukujalla tummasta puusta valmistetun oven, jonka oikeaa yläkulmaa somistaa pieni voiman symboli.

Ajan skootterini rakennuksen seinän viereen, ja hyppään pois kyydistä ja koputan oveen kolme napakkaa kertaa. Kuluu muutamia sekunteja ja ovi avautuu narahtaen pienesti. Astun sisään rakennukseen ja odottelen paikoillani, kunnes valot syttyvät yksi kerrallaan, ja pieni mies saapuu eteeni.

- Oh.. oletpa kauniina tänä päivänä, arvon tertio europae puella (euroopan kolmas tytär), sydämeni alkaa ihan pyörähtää kas näin! mies huudahtaa sekoittaen huonoa englantiaan ja latinan kieltä, joka saa hänen puheestaan mielenkiintoisen. Hymyilen hiukan ja yritän olla nauramatta mutta miehen iloinen ja huoleton luonne on tarttuvaa.