Vivian
Ovi takanamme aukesi ja kuului tuttu ääni:
"Täällähän te."
Oscar.
"Juu", Lucas vastasi ja samassa tajuntani palasi ennalleen. Muistin jälleen, mitä etupihalla tapahtui, vaikka Lucaksen läsnäolo saikin minut rauhoittumaan ja unohtamaan kaiken muun.
Oscar istui väliimme tilaa tehdessä.
"Anteeks tosta", hän pahoitteli ja yritti tavoittaa katsettani, "mutta sä tiiät itekin, että sille oli syy. Katon ens kerralla, että et oo lähellä."
Oscar oli yksi niistä pojista, jonka tiesin olevan vain ystävä. Tiesin, että jokaisen sanan takana olisi vain huolenpito. Hän ei sanoisi yhtikäs mitään, jonka motiivina olisi saada minut sänkyyn. Tunsin Oscarin ja luotin häneen enemmän kuin kehenkään muuhun.
"Sattuko Patrickiin kuinka pahasti?" kysyin.
"En aio kertoo", Oscar naurahti hellävaraisesti ja sekoitti hieman hiuksiani. "Älä turhaan sitä mieti, ku et asialle ois mitään voinu."
"Juu", oli ainoa sana, mitä sain suustani ulos.
Ehkä olisi parempi vain lähteä kotiin nukkumaan. Voisin samalla miettiä äskeistä keskustelua Lucaksen kanssa.
Oscar osasi tulla ulos oikeaan aikaan.
Nyt saisin loppuviikonlopun miettiä tapahtuneita ja punnita vaihtoehtoja. Jospa oppisin tuntemaan Lucaksen paremmin niin voisin jopa harkita hänen ehdotustaan.
"Mä taidan lähtee kotiin", nousin ylös, "on jo aika myöhä."
"Aijaa", Oscar nousi myös, "Lucas pystytkö saattaa Vivianin kotiin? Se asuu Hawkhillissä. Tiiät millanen se on iltasin."
"Juu", Lucas sanoi, "asun itekin siellä nii samaa matkaahan voiaan mennä."
"Hyvä", Oscar sanoi ja halasi minua, "oli kiva ilta."
"Samoin", sanoin ja päästin irti hänestä.
Oscar lähti sisälle ja Lucas nousi rappusilta myös ylös.
"Onko sulla jotain kamoja mukana mitä pitää hakee?" hän kysyi.
"Ei sun tarvii mua saattaa", sanoin. "Oscar vaan ylireagoi."
"Ylireagoi?" Lucas naurahti. "Sanoo tyttö, joka sai melkein paniikkikohtauksen yhdestä tappelusta."
"Mulla on omat syyt", sanoin hieman loukkaantuneena pojan kommentista. Pelkoni ei ollut leikinasia.
"Ja Oscarilla pätevät syyt miksei se halua, että kävelet siellä yöllä yksin", Lucas sanoi totisella äänensävyllä tuijottaen minua silmiin.
"Mut ei sun mun takia tarvii täältä ennen aikoja lähtee", sanoin vilkaisten alaspäin hieman vaivaantuneena.
"Mitä jos mä olin itekin aikeissa lähtee aikasemmin?" Lucas kysyi.
"Mitä jos-"
Lucas pysäytti puheeni laittamalla kätensä kiinni leukaani. Hän puristi hellästi poskiani. Hiljenin.
Silmäni tuikkivat kirkkaasti, kun poika siirsi päätänsä muutaman sentin lähemmäksi.
Aika pysähtyi.
Olin aina halunnut tietää, miltä tuntuisi suudella Lucas Milleriä. Mutta koskaan ennen en ollut halunnut sitä yhtä paljon kuin nyt. En tiennyt, mikä minua pidätteli. En tiennyt, mikä minut sai liimantumaan paikalleen. En tiennyt, miksi hän oli niin vastustamaton.
