Aavikoitunut kohtaloksi

I-II

"Ugh..."
Päässäni humisee. Ainoa asia, joka minussa havahtui äskeiseen yllättävään tömähdykseen oli tuntoaistini, ja pian tunsin koko kehoni tärisevän kylmästä, kivusta ja hieman ehkä jopa pelosta. Tämä pimeä, ahdas tila, ontto kuin mikä haisee kostealle puulle, verelle ja hielle, joka muistuttaa hyvistä hellepäivistä vielä isän hovissa, ennen kuin kirotut kapinalliset kävivät minuun sinä iltana käsiksi...
"Minähän muistan!" tajusin. Pikku hiljaa silmäni tottuivat hämärään ja pystyin erottamaan ympäristöni.
"Missä hitossa mä olen?" Tässä ahtaassa lootassa, missälie, on vain yksi pieni reikä josta näkyy ainoastaan pitkä rantahietikko. Nostan käteni minkä lie kattoa kohti työntäen sitä ensin varovasti ja sitten pakokauhun vallassa suunnattomalla voimalla ainoastaan tajutakseni... Jalkani eivät toimi.
Alan hätääntyä. Pyörin satunnaisesti ja pusken sinne tänne toivoen kuulevani edes pienen raksahduksen puisesta möhkäleestä, minkä sisään minut oli tungettu, niin pieneen tilaan että jokainen kehooni kuuluva raaja oli täysin puutunut ja hyvä ettei surkastunut.
"Surkastunut...?' Olin aivan rangan laiha. Hiukseni, täydellä hellyydellä hoidetut hiukseni olivat kasvaneet sitten viimenäkemän, ja vaatteideni reunukset, hihat ja lahkeet olivat hajonneet, repeytyneet ja purkautuneet. Olin tajuissani ainoastaan sen ansiosta, että olin nii kauhun vallassa päästä ulos tästä ahtaasta purkista, etten ollut vielä ymmärtänyt tämän hetkistä heikkoa tilaani.
Yhtä äkkiä koko maailmani kallistui ja kaatui kumoon vetäen minut mukaansa täysin yllättäen, ja vieläpä niin epäkäytännölliseen suuntaan, että tämä nuhjuinen maailma alkoi pyöriä, kuin vieriä alas jotain. Pääni oli niin pyörällä että olisin voinut kuulla hiekan liikkuvan allani, ihan kuin olisin oikeasti liikkeessä, kunnes:
Tömähdys. Tällä kertaa iso, niin iso, että pimeä, ahdas maailmani, tämä puinen asia minun ympäriltäni hajosi palasiksi ja sen osat upposivat hiekkaan myöntäen tappionsa kamppailussa minun maailmaani vastaan. Olin ulkona, valon sokaisema, mutta ulkona kumminkin. Siltä istuumalta, tai makuulta, missä asennossa ikinä olinkaan, päätin kerrata kaiken minkä muistan aiemmin tapahtuneesta tähän hetkeen asti.
"Tässä sitä nyt siis ollaan" tokaisin itselleni ja hölmistyneenä nostin pääni hiekasta. Ensimmäistä kertaa koko suuren elämäni aikana, siirsin hiukseni sivuun otsaltani ja nousin kontilleni niin vaatimattomasti, että kuka tahansa ohikulkija olisi tiennyt tässä makaavan maan alhaisimman kunnan alhaisin orja.
Urhein liikkein nojauduin polvieni varaan vielä täysin ymmärtämättä mitä oikein oli tapahtunut, tai mitä minulla edes oli ylläni, mutta tässä sitä ollaan ja tästä minä nousen.
"Ugh.." Ensimmäinen askel epäonnistui. Sylkäisin hiekkaa suustani, mutta valitettavasti se jäi roikkumaan huuliltani. Nyt vasta tunsin, miten nälkä kalvoi jokaisessa pian kuolleen ruumiini kolkassa vatsanpohjaa myöten, ja miten pökerryttävältä ajatus uudelleen nousemisesta tuntui. Käännyin ympäri ja näin hajallaan olevat puun ja raudan palaset jotka olivat singonneet sikin sokin rantaa vankilani iskeytyessä kiveen, ja hajotessa tohjoksi.
"Tynnyri..?" Nousin istumaan ja kummastelin kaappaajani valintaa loukkoni suhteen. Kaikista maailman puisista säilytysastioista tämä henkilö päätyi tynnyriin, joita oli käytetty 35 000 vuotta sitten. Silloin, kun tuleva valtakuntani vielä kynti maata, eikä kukaan tuntenut maailmaa, saati Statiineja, joiden ansiosta liikkuminen paikasta toiseen oli paljon helpompaa, kuin tuona aikana.

"Mikä nyt neuvoksi?" Katsoin vasemmalle, ainoastaan nähdäkseni omat jalanjälkeni hiekalla ja tajutakseni ettei minulla ollut kenkiä. Rannan jälkeen maisemiin tuli pienohko koivumetsä joka nousi ja nousi, ja kohosi jyrkäksi vuoreksi peittäen kaiken sen takana ikuiseen varjoon. Mihin ihmeeseen olin päätynyt, ja miksei kuninkaallinen hovi ole vielä löytänyt minua?

Heittelin hiekkaa ympäriinsä ajankulukseni. Sen pöllyttäminen oli loppujen lopuksi huono idea, sillä nyt sain yskiä sitä ulos keuhkoistani, jotka ihme kyllä, hengittivät melko vapaasti koettelemuksiini nähden. Tunsin veren taas kiertävän energisesti jalkojeni suonissa, ja kuinka mieleni täytti tunne, että nyt nousen seisomaan ja kukistan Shivkarin!
  "Kenet?" Ensimmäinen päähäni tullut nimi, luulisi sen olevan äidin tai isän nimi, mutta ei, luvatun viholliseni, henkilön jonka takia minä, Aias Elek, Ænforneo ja koko Fachæni ainoa kruununperiä, seison toimettomana tällä syntisellä saarella...
  Tovin kestävän valitukseni, joka loppujen lopuksi päättyi syvään surulliseen huokaukseen, keskeytti iloinen musiikki, joka kantautui syvää metsästä. Ääni humisi ja väreili niin voimakkaasti, että minunlaiseni ihmislapsikin pystyi erottamaan sen aaltomaiset vivahteet paljain korvin. Iloinen musiikki muuttui karkeloinniksi, johon sekoittui pian nauru ja iloiset huudahdukset. En ollut sittenkään niin yksin kuin olin luullut.
 
Nousin ja vaavuin hitaasti kohti koivumetsän rajaa. Ruohikas maa, kaikkine käpyine ja irtokivine raastoivat kulutukseen tottumattomia jalkapohjiani kun askel kerrallaan etenin vuorta kohti. Lähempänä huomasin, että äänet kuuluivat vaimeasti vuoren takaa, mutta kaiun ansiosta kantautuivat vapaasti rantaan. Asutus saattaisi olla useamman metrin päässä ja tässä kunnossa minä tuskin pääsisin perille tajuissani.
  Tutkin nousevaa alustavasti melko loivaa mäkeä, joka nousi jyrkemmäksi vuoreksi noin 15 metrin korkeudella. Jyrkännyksen lähettyvillä paloi pieni valo, kuin soihdusta, joka heijastui vuoren rinteeltä pimeävää taivasta vasten. Siinä oli mentävä pieni polku, jota paikalliset kulkivat. Oli pakko, muuta toivoa minulla ei juuri ollut.
  Hetken kannustamisen jälkeen asetin jalkani tukevasti loivan mäen epätasaisiin välikköihin ja murtumiin ja alotin epätoivoisen 15 metrin kiipeämisen onnistunein ponnistuksin.
  
Useamman kerran oli lähellä, ettenkö olisi pudonnut, mutta edelleen rievuin tämän tyhmän kivikasan seinällä tuulen repimänä, edeten epävarmasti kohti valoa. Kiipeämistä oli enään vaivaiset 5 metriä jäljellä, mutta sormeni, jalkani sekä jokainen raaja kiinni torsossani oli selvästi tauon tarpeessa. Kapusin pienelle tasanteelle, juuri tarpeeksi isolle että siinä kyneni ojentamaan jalkoja, ja nojautua hetkeksi jyrkämän seinää vasten. Korkealla yli kylmä, ja vaikkakin näky oli tältä korkeudelta lumoava, oli se myös aivan kauhistuttava. Seurasin poenten kivien vierimistä alas ajatellen, että yksikin virhe niin minä olisin seuraava. Yksi kivi toisensa jälkeen.. ja seuraava, ja useampi.. Kiviä alkoi pikkuhiljaa vyöryä sellainen määrä että katsahdin äkkiä ylös kaikki selkäpiitä karmivat mahdollisuudet mielessäni peläten pahinta..
Askeleita. Joukko ihmisiä, kaksi, kolme, kulki äänestä päätellen pitkin puisista laudoista tehtyä ohutta tietä soihdut käsissään. Keskustelusta päätellen he olivat huonolla tuulella tai kenties huolestuneita jostakin.
  Tajuamattani olin painautunut viimeistä luuta myöten seinää vasten, täysin hengittämättä ja seurasin katoavia askeleita aivan hiljaa. Odotin hetken, ja vasta kun olin täysin varma että oli turvallista liikkua, nojauduin eteenpäin ja hivuttauduin takaisin jatkamaan kiipeämistä. Henkilöt, jotka äsken ylittivät minut, olivat puhuneet epäselvää Fachæn kieltä, enkä kyennyt tunnistamaan murretta. Edelleen oli epäselvää, mihin päin planeettaa olin oikein joutunut. Toivoin kuitenkin olevani edelleen Fachænissa

Saavuin viimein puisen polun luokse ja levähdin seisaaltani jyrkkää seinää vasten. Soihdun vieressä oli pitkästä aikaa lämmin, ja mieleni teki jäädä siihen iäksi.
  Jatkoin polkua aiempien henkilöiden kulkemaan suuntaan, toivoen pian saavuttavani edes jonkin vaatimattoman kylän. Sydämmeni löi tiuhaan ja veri kiersi korvissa niin että kohisi. Tuin askeleitani seinään.