Aavikoitunut kohtaloksi

V-VI

He huomasivat makuinsijani viereisen kullalla koristellun olennon pääkallon ja sen alla olevan kirstun, joka oletettavasti sisälsi lisää aarteita. Pääni pursusi miljoonista kysymyksistä ja kiireestä keksiä nopeasti ratkaisu, joka pelastaisi nahkani tästä kiperästä tilanteesta. Äkkiä huomasin tosien miehistä olevan varoittavan lähellä, valmiina tekemään ties mietä, vastassaan minä, todella heikossa fyysisessä kunnossa, nälän vaivaama ja pelon kangistama vaivainen ihminen, jonka jonain päivänä pitäisi hallita Ænforneota isänsä käskystä, veljien vihaamana. En kuuna päivänä nousisi valtaistuimelle jos se olisi kiinni hänen halveksivasta äidistään tai vastemmielisistä sisaruksistaan, mutta hän oli isänsä rakastama ja hovinsa palvoma, ehkä liian lellitty lusmu, saamaton laiskuri, joka pakoili tehtäviään kuin mikäkin maatalon penikka. Ainoa henkilö joka yritti saada minusta miestä, oli Friee, vanha naisemäntä, jonka huostassa olen ollut pienestä pitäien sillä aikaa kun muut veljeni olivat tekemässä urotekoja tai voittamassa palkintoja turnajaisissa. En yhtään ihmettelisi, jos koko kansa olisi noussut kapinaan vain sen takia, että isä julisti minut kruununperijäksi. Sen takia minä taidan täällä ollakkin.

Äkillinen miekanisku pääni viereen havahdutti minut. Se oli lyöty tarkoituksella ohi, kuin varoituksena, mutta oli ollut liian ylimielinen ja lävistänyt samalla kankaan vapauteen. Heti kun tulisi tilaisuus, karkaisin raosta niin nopeasti etteivät he edes yrittäisi juosta minua kiinni.
"Pakeneminen oli jotain mitä ainakin osasin" ajattelin hieman haikeana. Katsoin vanginvartijaani ja vieressämme pienen matkan päässä olevaa toista taurista, joka kahmi ohueeseen ruskeean kangassäkkiin kaikkia kirstun sisältämie kalleuksia. He kävivät pientä keskustelua vähän väliä, kielellä jota en ymmrätänyt.
  Sitten katsahdin kattoon. Silmäilin puisia tukipaaluja vertaillen niiden painopisteitä. Keksin, että jos onnistuisin työntämään jotakin niistä tarpeeksi suurella voimalla, voisin kaataa koko teltan niin, että sen huomaisi jokainen. Ja ehkä sitten, pääsisin pakoon sillä aikaa, kun väki keskittyy näiden kahden varkaan tainnuttamiseen. Kyllä. Kuulosti hyvältä suunnitelmalta.
  Lähin tukipaalu minuun nähden, oli kahden metrin päässä. Siinä tiellä oli tietenkin tauriin miekka ja olento itse.
  Yllättäen toisen tauriin kangassäkki repesi ja seinään ahdistelijani huomio herpaantui kovaäänisiin kultaesineisiin, jotka putoilivat ryminällä maahan.
"Nyt!" Ajattelin, ja suhajdin miekan alta kohti puista paalua. Törmäsin siihen kaikin voimin sellaista vauhtia, että kuulin raksahtelua yläpuoleltani ja viimein vahva puu murtui, kaatui taaksepäin kallistaen koko tiipiin, mutta tämä lieriö ei ollutkaan yhtä heikko kuin korteista kasattu kolmion muotoinen rakennelma, joka sortuu pienestäkin ilmavirtauksesta.
  Tauriit tokenivat hämmästyksestä nopeasti. He sivuuttivat maassa levällään olevat aarteet ja säntäsivät minua kohti hurjistunein ilmein. Juuri ennenkun heidän kynsikkäät kätensä ylettyivät minuun, väistin sivulle ja toinen heistä rymisti suoraan katkennutta puupaalua päin. Se oli kova tärähdys. En meittinyt hetkeäkään, vaan juoksin seuraavaksi lähintä tukipuuta päin, joka sijaitsi keihästelineen vieressä. Otin nopeasti painavan teräsaseen pidikkeestä ja olin valmiina huitaisemaan paalun kumoon. Valitettavasti toinen tauriista kerkesi väliin, ja kohdisti oman kirveensä minua päin. Hän nosti molemmat kätensä päänsä yläpuolelle puristaen kirveen kahvaa, ja olisi halkonut pääni kahtia kuin minkäkin puukimpaleen, ellen olisi kerennyt saada omaa meikkaani väliin. Kirveen isku oli niin voimakas, että kun avasin silmäni, yhteenoton tuloksena miekkani oli katkennut keskeltä, ja sen toinen puoli singonnut sijaisvuoteeni päähän.

Hän nosti raskasta kirvestä maasta uuteen iskuun. Miekasta ei olisi enään mihinkään, ja vaikka saisin tukipuun kaadetuksi ja teltta sortuisi, olisin silti mennyttä miestä.
  Tauriin kohottaessa kirvestä ilmaan, varmistin olevai selin tukipuuta päin ja toivoin parasta.
 
Tauris jännitti lihaksensa ja huitaisi kirvestä minua kohti, suunnattomalla vauhdilla, käsittämättömällä voimalla. Seuraava veto olisi senteistä kiinni, ja täytyisi ajoittaa pirkulleen oikeaan aikaan.
 Kirves tuli kohti. Sillä hetkellä tunsin koko maailman hidastuvan edessäni ja heittäydyin pois kirveen alta. Putosin maahan kovaa, ainoastaan muutama hius kirveen katkaisemana jäi leijumaan ilmaan. Telttapuut rätisivat ja ritisivät. Sieltä täältä murtui ja hajosi puita, koko rakennelma näyttä menevän kahtia. Tauriin kirves lepäsi pääni vieressä, johon se oli kimmonnut kirveen halkaistaessa paalun, kuin minkä tahansa metsän puun.
  Suunnitelma oli onnistunut, ja teltta hajosi yksi paalu kerrallaan, kunnes ne erkaantuessaan toisitaan repivät kangasta kahteen suuntaan, ja se repesi päästäen ilmoille miellyttävän kahden toisistaan repeävän kankaan äänen. Sellaisen äänen, jota ei sitäkään pysty selittämään.
  Lyhdyt, jotka olivat olleet kiinnitettyinä paaluihin, tukipuiden kallistuessa putosivat maahan ja vuoteen yläpuolella sijaitseva lyhty pudotessaan tuikkasi pedin karvapeitteen tuleen, ja liekit nopeasti etenivät sortuvan teltan revenneisiin kankaisiin.
 
Tauriille tuli hätä päähän. Pian suurin osa tiipiistä oli liekkien valloittama, eikä siinä edelleen ollut ulospääsyä. Huomasin kohdan, johon olin herätessäni vahingossa heittänyt ruokani, ja nostin nopeasti miekanpuolikkaan maasta. Kyseinen kankaankohta ei ollut vielä tulessa, joten siitä pääsisi ulos, jos olisin tarpeeksi nopea.
  Vajaa metri ennen kohteeni saavuttamista, tarrasi aiemmin pökertyneenä ollut tauris nilkastastani kiinni ja kaatoi minut maahan. Kauhun vallassa potkin tämän eläimellistä päästä yrittäin irroittaa tämän otetta. Hän, vaikka tämän päänahka vuori runsaasti verta, ei hellittänyt otettaan, vaan sen sijaan kiristi sitä, joka sai minut parkaisemaan kivusta.
  Kallistuneesta katosta putoili palaneita puun palasia, ja pakoreitti oli liekkien saartama.
"Nytkö minä kuolen?"

Vierestäni kuului outoa sihinää. Avasin silmäni ja katsoin käsivarsieni välistä mitä tapahtui. Tulessa olevat kankaanpalaset liehuivat tuulessa ja sakea savu oli tukehduttava. Tauris, joka oli painanut likaiset kyntensä nilkkani lihaan, oli jo tuupertunut hapen puutteesta. Keskeytin kuolemani odottamisen ja käännyin varovasti katsomaan äänen suuntaan. Siellä täällä palava kangas sammui, kostui ja neste haihtui äkkiä, kunnes se syttyi uudelleen tuleen. Joku tai jotkut yrittivät sammuttaa liekkejä.
  "Olen täällä.." sain sanotuksi ja taistelin pökertymistä vastaan. Käteni suodatti heikosti savua, ja haistoin haavani veren siteen läpi.

Vihdoin eräs nuorempi poika, jolla oli erikoinen hunajan värinen iho, änkeytyi sisään tekemästään rei'ästä kankaaseen. Hän kantoi puista ämpäriä täynnä vettä, ja sammutti roihun tekemänsä suuaukon luota. Seurasin pojan toimia kaukaisuudesta, yrittäen nousta vielä kerran.
"Hhei.." yritin. Makasin maassa vatsallani, nälkäisenä ja toivottomana, pieni voitonriemu palaen sydämmessäni. Sisään palavaan telttaan tuli lisää hunajan värisiä ihmisiä sammuttamaan tulta. Liekit olivat kerrassaan lumoavia, lumoavia mutta rauhattomia.
  Ensimmäiseksi sisään tullut poika huomasi minut. Hän huusi jotain tovereilleen ja riensi luokseni. Kun on lähellä kuolemaa, oli pelastajasi millainen hirviö tahansa, hän näyttää kuolemaa pelkäävissä silmissäsi maailman kaikkeuden kauneimmalta olennolta, suorastaan säteilevältä enkeliltä.
  Pojan avuksi tuli pidempi, hieman vanhempi mies ja tämä auttoi poikaa nostamaan minua.
Tunsin heidän käsivarsiensa kannattelevan minua ja kuinka kehoni irtosi maasta. Sitä helpottunutta oloa, kun poika nosti minut käsivarsilleen kuin minkäkin lohikäärmeen vainoavan prinsessan, ei pysty selittämään. Sillä hetkellä kun näen valtavan tulipalon pojan hartijan yli tämän kantaessa minua teltasta pois päin, jokainen kehoni osa, jokainen vaikertava soru huokaisi syvään ja minä kirjaimmellisesti tunsin kuinka koko sieluni ja mieleni rentoutuivat tämän ruumiinlämpöä vasten.