Aavikoitunut kohtaloksi

XIII-XVI

Mies yllättää Tchissin takaa päin. Hän kaappaa tämän otteeseensa pidätellen miekkaansa Tchissin kurkulla, jottei Tchiss rimpuilisi. Hän rimpuili kuitenkin, mutta heikosti. Vain hetki kului, sitten hän sai heitettyä vangitsijansa olkansa yli maahan. Hän hymyili tyytyväisenä. Se oli kuitenkin liian myöhäistä. Toinen mies, mustapukuinen Svihvailoalainen oli kerennyt jo ohittaa Tchissin läpäisemättömän seinän ja juoksi nyt pää kolmantena jalkana kohti minua. Hän ojensi miekkansa eteenpäin valmiina lävistämään sillä kaiken, mikä piti minut elossa.
  Tajusin, ettei kukaan pelastaisi minua ja juuri ennen terää onnistuin kieräyttämään pelosta kankean kehoni oikealle, sitten taas vasemmalle. Olin alakynnessä, rosvo heilui miekkansa kanssa edessäni ja minä kyyhötin hiekassa ryömien sinne tänne sitä väistellessä. Onneksi vastustajani ei ollut yhtä taidokas kuin tauriit, hän lopetti huitomisen puolikkaaksi sekunniksi hengähtääkseen, ja se riitti minulle pakenemiseen. Pujottelin Gretan ja Tchissin hevosen jalkojen poikki, varoen säikäyttämästä niitä ja tulematta tallotuksi. Potkin hiekkaa jaloillani kontatessani ja takaa-ajajani hidastui. Hän kirosi jotain vietaalla kielellä. Purin hampaani yhteen ja kumarruin sukeltamaan hevosvaunujen alle turvaan.
  Hetken ajan koin onnistumisen ja helpotuksen iloa, kunnes tunsin tutun otteen tarraavan minusta kiinni. Älähdin. Tunsin kipua, säteilevää kipua jostain ja se veti minua pois vaunun alta. Sitten tunnistin sen. Rosvo repi minua haavoittuneesta nilkastani kaksin käsin kaikin voimin. Kaavin hiekkaa yrittäen epätoivoisesti saada kiinni edes jostain, kunnes takertuin hevosvaunujen miestä vastakkaisen sivun alareunaan. Siitä oli vaikea saada kiinni, tiesin otteeni ennen pitkään lipenevän. Mies veti nyt kaksin verroin ja minusta tuntui kuin ihoni repeäisi haavan ympäriltä ja pikkuhiljaa ratkeaisi ja mies vetäisi jalkani irti.
  Hän ähkyy ja laskeutuu makuulleen edelleen puristaen ja vetäen jalastani. Kipu hellitti hetkeksi, mutta nyt se tuntuu entistä voimakkaammalta. Huudan ja yritän potkia miehen päätä toisella jalallani ja tunnen, tiedostan täysin selvästi, miten sormeni valuvat hetki hetkeltä alaspäin, irti reunalta, otteeni lipeää ihan kohta, sekunttien ja lyhyiden ikuisuuksien päästä mies tulisi vetämään minut  vaunujen alta ja ennekuin kerkeän nähdä edes auringon valoa viimeisen kerran, hän lävistää kalloni miekallaan.

Kuulen äänen. Puristan sormillani reunaa erittäin voimakkaasti, henkeni riippuu siitä. Ne ovat varmasti aivan punaiset tai sitten vitivalkoiset. Miehen ote löystyy. Tuijotan hiekkaa edessäni odottavana, en edes hengitä.  Kuulen uuden kovaäänisen ähkäisyn, melkein voihkauksen ja sitten syvän hengenvedon ja pihinää. Voin huonosti. Mies päästi irti, mutta ennen sitä olin tuntenut hänen vapisevat sormensa. Hän oli kuin kurottanut vapauteen. Käänsin päätäni hitaasti. En enään rimpuillut ilmassa otteeni ja miehen voimakkaan vetämisen varassa. Makasin kuumalla hiekalla, hevosvaunujen alla, varjossa.
  Siirsin vihdoin katseeni, mutta arastin. Nyt tajusin, että äänet, jotka saivat kaikki karvat pystyyn ja koko kehoni väreilemään kylmiä, selkäpiitä jäätäviä väreitä, olivat olleet kuolevan miehen ääniä. Hän tuijotti suoraan minua kohti, kylmillä eleettömillä silmillään. Katsoin häntä suu värähdellen, silmät suurina. Olin täysin liikkumatta. Kuka? Ja missä hän nyt oli? Minä hetkenä hyvänsä surmaaja saattaisi ilmestyä tyhjästä ja ennekuin edes kerkeäisin tajuta.. katsoessani miestä hätkähdin, kun suuri verivirta valahti äkisti miehen nenänvartta pitkin alas. Se oli tummaa, punaista verta. Seurasin vanaa ylöspäin katseellani. Sitten näin sen.
  Mies makasi hiekalla, pääkallo verisen miekan lävistämän. Se oli iskertty suoraan, täysin suoraan ja uponnut syvälle aivoihin niin, että vain pieni osa veitsen terästä heijasti auringon valoa. Sitten äkkään tappajan jalat vaunujen edessä. Näen vain kengät. Hän laskeutuu alaspäin kyykistyäkseen kurkistaan vaunun alle, nähdäkseen minut. Sydämmeni hakkaa rinnassani, kuulen tykytyksen kaikuvan korvissani ja kaulassani, tunnen sen ranteissani asti.

Hengitykseni rohisee. Jännitän hitaasti jalkaani potkaisuvalmiuteen, jotta voin iskeä tappajaa päin näköä sillä sekunnilla, kun hän kurkistaa vaunujen alle. Nyt hän oli kontillaan. Nyt hän jousti käsivarsiaan. Sekunnin tuhannesosa ennekuin verenhimoinen tappaja laski päänsä reunan ali, tunnistin paidan suuaukon kuviot. Jalkani jähmettyi, kuin salaman iskeämänä. En kuullut enään mitään korvissani soivan veren kohinan alta. Seurasin vain, kuinka hyvä ystäväni, henkilö joka jo toisen kerran on pelastanut henkeni, kuinka Tchiss kurkistaa vaunujen alta ällöttävän viattomalla ilmeella, toinen poski veren tahrima. Tunsin suurta inhoa hänen hymyssään. Se oli vastenmielinen, ihankuin hän edelleen yrittäisi sanoa, että kaikki on hyvin, ettei mitään sattunut. Hän tappoi ihmisen. Tai no, ei ihmisen, mutta kuitenkin, tarpeeksi lähellä.
  Tiesin kyllä, että se olisi ollut joko minä tai hän, enkä kiellä, ettenkö olisi helpotuksesta kalpea, mutta oliko surmaajan pakko olla ollut Tchiss?
  Vastasin hänen hymyynsä ilmeellä, joka sai hänet selvästi vavahtamaan, vaikka hän yritti estää näyttämästä sitä. Katseeni välitti surua, surua Tchissin puolesta. Se ei ollut ylpeyttä, ei kiitollisuutta. Se oli anteeksipyyntöä ja pahoittelua. Huokaisin syvään ja oloni oli loppujen lopuksi helpottunut. Läheltä kuului vahva kahden miekan yhteen iskeytymisen ääni.
  "Pysy siellä." Tchiss sanoi ja katosi nopeasti. Vaunut olivat sen verran korkeat, että mahduin nousemaan kumaraan. Räpläsin sormieni kynsiä ja alahuultani.