Aavikoitunut kohtaloksi

III-IV

 "Auz! Vetäisin käteni nopeasi rintaani kohden. Olin osunut johinkin terävään, varmasti kallion muodostumaan ja se oli aukaissut käteeni pitkän, mutta ei syvän viillon. Seurasin veren pursuavan tiensä revenneiden solujeni läpi ja näin sumeasti kämmeneni vettyvän syvänpunaiseen hieman violettiin taittuvaan nesteeseen ja sitten tajuntani pimeni viimein kokonaan.
 

                                   ***

Ääni, joka muistuttaa räjähdyksen jälkeistä korvissa soivaa viiltävää ääntä, mutta ei kuitenkaan ihan. Sellainen humina, viiltävä ja pistävä kuin räjähdyksen jälkeinen humina..
Ei, ei sittenkään.
  Päässäni soi.. Tavalla, jota en osaa sanoin kuvailla, tavalla joka pitää itse kuulla. Näkökenttääni varjostaa valkoinen valo, ja edessäni oleva asia, jonka oletan olevan katto, näyttää tuhruiselta ruutuvihkoon rustatulta piirrokselta, jonkä keskeltä tulee toinen todella kirjas valo, joka taitaakin itseasiassa olla lamppu...
  "Tchis! Tchis!" ihan kuin joku aivastaisi..
"Hoü ech dist achnin, Tchis." En ymmärrä sanaakaan. Tämä orkesteri korvissani vain jatkaa ikuista mieltä raastavaa vinkumistaan, soittoa, joka voisi läpäistä tuhansia läpäisemättömiä seiniä ja pirstoa satoja pirstoutumattattomia laseja.. Tunnen hämärästi jonkun ravistelevan minua vasemmasta olkapäästäni, mutta sumuinen katseeni keskittyy edelleen laskemaan kattoon johtavia puisia paaluja.
  Aivasteleminen vieressäni jatkuu aina vähän väliä seuraavien outojen sanojen tai äänteiden tahdittamana ja aika tuntuu valuvan kuin hiekka tiimalasissa.
 "Tchis, hoü vab khstan dist achin dez tü vihk stach drib.." Puhe hiljentyy pääni sisäisen vihellyksen peittomana. Suljen silmäni ja katoan uudestaan sakeaan tyhjyyteen henkäisten vaimeasti sisään ja vielä kerran ulos.

"Huih, Deravuah Leva Kalmer sentään!" Nousin istaalleen niin äkkiä, että jonkin näköinen ruoka, joka ilmeisesti oli aseteltu hopeatarjottimella syliini lenti nyt kovaa vauhtia huonrrn poikki ja levisi pitkin seinää peittävää kangasta. Tätä traagista vahinkoa seuratessani hahmotin siltä istuumalta olevani jonkin sortin tiipiissä, suurehkossa teltassa, jonka piti pystyssä tasan 38 puista paalua. Puiset ohuet enemmänkin keppejä muistuttavat pitkät paalut tapasivat lieriön huipussa tulien toinen toisiaan ja luoden huoneeseen todella intiaanimaisen tunnelman. Lattiaa päällysti jonkun ruskean olennon turkki,  paljon paksumpi kuin tämä, mikä minulla on ylläni ajamassa peiton tehtävää.
  Haukon henkeäni huomatessani makuinsijani vieressä olevat pitkät, mammutin leukaluita muistuttavat valtavat kiillotetut luut ja niiden vieressä puisen arkun, jonka päällä sijaitsee jonkun, eläimen jollaistanen ole kuunaan nähnyt pääkallo koristeltuna kultaisilla koruilla..
 "Mihin hirveään raakalaisheimon luokse olenkaan ajautunut.."
  Oloni ei ole yhtä kehno kuin aiemmin, mutta nälkä kiristää vatsaa niin että joudun ihan painamaan mahalaukkuani syvemmälle selkärankaa kohden kivun helpottamiseksi. Ryömin ylös ja oion sen mitä paidastani on vielä jäljellä, ja autan itseni ylös.

Ulkoata kuuluu kovat juhlinnan äänet ja iloinen musiikki kantautui ohuen kankaan läpi vaivattomasti. Kuului lasien kilistelyä ja naurua, tanssiaskelten töminää ja samaa kummallista puhetta jota olin kuulut aiemmin syvän horrokseni läpi.
  Tiipiin oviaukko oli kiinni, eikä minulla ollut mitään aavistusta miten se aukeaisi. Oviaukon vieressä oleva keihästeline kantoi ylpeänä kiiltäviä, taidolla kiillotettuja seipäitä, miekkoja ja puisia metallirakenteisia kilpiä. Hetken ajan harkitsin oven avaamista teräaseiden avuin, mutta päädyin vain tuijottamaan viritelmää, joka luultavasti avasi ja sulki oviaukon. Oviaukon edessä nimittäin oli erillinen osa samaa kangasta, mistä muu teltta oli tehty.
 
Uskoin kuulevani askeleiden lähestyvän minua ja peräännyin huoneen keskelle. Pelastajani tai pahimmassa tapauksessa kaappaajani olivat olleet tarpeeksi vieraanvaraisia sitoakseen ja puhdistaakseen haavan kämmenestäni, mutta riittäisikö heillä sydäntä päästää minut kuin koira veräjästä takaisin omille teilleni? Vai kenties tarjoisivatko nämä enkelit minulle syötävää ja vaatteita, tai mikä parasta, tietoa mihin minut oli tuotu?
  Hätkähdin taaksepäin, kun yllättäen terävä keihäs lävisti tiipiin ovikankaan ja halkaisi sen kahtia niin vaivattomasti, että sillä seivästäisi minun pääni pelottavan vaivattomasti. Sisään huoneeseen tunkeutui kaksi valtavan kokoista miestä pelottavine sarvineen päivineen keihäät tanassa, miekat vöillä ja sellainen ilme kasvoilla että nyt lähti henki.
  "Hulgat!" Toinen heistä huusi iloisesti ja samassa kun tämän suu taipui leveään hymyyn, kaappasi toinen heistä minut voimakkaaseen syleilyyn rutistaen viimeisetkin järven hivenet henkitorvea pitkin ulos. Nähä henkilöt olivat sittenkin vieraanvaraisempia kuin oletin.
  Kurotan katsettani halaajani olan yli huomatakseni tämän eläimellisen alavartalon. Miehillä oli pässin tarvet ja pukin alavartalo, jolla he ällistyttävästi kylläkin, pysyivät pystyssä kahdella jalalla -tarkoitan- kaviolla.
  Vihdoin mies päästää minut otteestaan ja sanoo jotain vieraalla kielellä. Hän huomaa katseeni, joka vaeltaa epävarmana pitkin huonetta ja vilkaisee toveriaan.
  "Gvahduit ghu" toinen heistä sanoo ja hänen kanssaolijansa nyökkää itsevarman oloisena. En tiedä yhtään mitä odottaa, tunnen vain kylmän hien valuvan alas niskaani ja puristavani haavoittunutta kättäni yhteen toisen käteni kanssa hermostuneena.
 "Ymmaratko nut?" Kysyi ensimmäinen heistä erittäin epäselvällä fachænilla. Kasvoilleni levisi toivon kipinä, ikinä aiemmin en ole ollut niin iloinen kuullessani tuttua puhetta!
"Ky- yllä!" Vastasin ääni särkyen ja nolostuen siirsin katseeni lattiaan. Miehet vilkaisvat toisiaan.
"Hyva..." toinen heistä sanoi. Nostin toivekkaat kasvoni ylös odottaen jotakin, jotakin, mitä vain.
"...silla tama on ryosto."
  Suu ammollani katsoin vavisten väkivahvoja minotauriita suoraan silmieni edessä. En ole aivan varma, mutta voiko olla mahdollista että kaikista maailman paikoista, kaikista maailman hetkistä, nämä korstot olivat päättäneet ryöstää juuri tämän tiipiin missä minä, juuri tällä hetkellä toivun tietämättä mistään mitään.
  Sillä aikaa kun jäin miettimään aiempaa yllättävää tuttavallista syleilyä, toinen miehistä alkoi tarpoa minua kohden raskailla askeleilla, kaikkien veristen veisten kalistessa toisiaan vasten tämän vyöllä. Peräännyin hitaasti ja koettelin kädellä lantiotani, kuin etsien jotain. Minulla ei ollut enää vyötä, minulla oli tunne, että minulla pitäisi olla vyö ja juuri tässä kohtaa pitäisi olla miekka.

  Taurii tarrasi minua revenneestä paidastani ja katsoi jäänkylmin silmin suoraan sieluuni. Pelon kangistamana en osannut muuta, kuin tuijottaa julmiin aukkohin jotka tutkivat minua hieman kummastuneina. Hän nuuhki minua, tunki sormensa ikeniini ja tutki hampaitani. Hän väänsi päätäni niin että sattui, ja repi korviani kuin yrittäen venyttää niitä. Lopulta käpelöintiin kyllästyneenä olin saanut tuntumaa kehostani ja työnsin itseäni olennosta kauemmas, puskin hänen kasvojaan niin että sain tämän pään käännettyä sivulle, ja onnistuin repimään itseni ottestaa irti potkien ja huitoen. Hengästyneenä räpiköin huoneen toiseen päähän ja alotin epätoivoisen yrityksen työntyä kankaan läpi. Koetin nostaa sen helmaa, venyttää sen rikki, ja lopuksi vielämä työnsin niin kovaa että lopulta menetin tasapainoni ja kömmähdin maahan.
  Tauriit vain katsoivat minua, hieman huvittuneina. Toinen kuiskasi toiselle jotain ja tämä katsoi minuun epämiellyttävä virne kasvoillaan. He juonivat jotain, se oli selvä, mutta kurkustani ei lähtenyt tarpeeksi ääntä edes avunhuutoon saati minusta fyysistä rohkeutta nousta aseistettuun vastarintaan valtavia eläimellisiä ihmisiä vastaan, joilla oli voimat kuin kymmenellä karhulla. Pelko sai minut liioittelemaan hieman.