save me again ⚢

1

*

Hento usva leijaili autioilla kaduilla. Oli lähes hiljaista. Tai oikeastaan ei ollut hiljaista ollenkaan, minä vain kuvittelin niin.

"Paris! Mitä helvet- Ai! Paris! Haloo- Mitä", ystäväni Luna sekoili vieressäni, herättäen minut transsista, johon olin vaipunut. Hän sammalsi jotain epämääräistä ja melkein kompastui omiin jalkoihinsa. Aloin jo epäillä, että hän todella oli juonut enemmän kuin minä.

"Minä menen", Luna mutisi ja huitoi vapaalla kädellään viereistä kerrostaloa kohti. Kiva. Minulla oli sitten mukavan mittainen kotimatka edessäni. Heilutin päätäni myöntymisen merkiksi, mutta ystäväni oli jo häipynyt maisemista. Tuhahdin äänekkäästi ja käännyin kannoillani ehkä hieman liian riehakkaasti, mutta sain tasapainoni pidettyä, ihme kyllä.

Mustat korkokenkäni toimivat vain hidasteina, koska en ollut vieläkään osannut kävellä niillä. Siskoni oli näet pakottanut minut laittamaan ne jalkaani, vaikka olin vastustellut. Olimme kumpikin itseppäisiä, mutta hän oli tällä kertaa saanut minut taipumaan tahtoonsa.

Päivällä oli ollut kuuma, joten katu oli vielä lämmin paljaiden jalkojeni alla. Ilma tosin oli ehtinyt jo viilentyä. Se tuoksui tupakalle ja kaukaisesti pizzalle. Jumalauta mulla oli nälkä.

Kun jalkani olivat tottuneet karheaan asfalttiin, astuin kotimatkani ensimmäisen askeleen. Vähitellen loittonin baarin voimakkaasta musiikin jyskeestä, tietämättömänä siitä, mihin matkani johtaisi.

* * *

Minua huimasi. Oli huimannut jo pitkän aikaa, mutta nyt huimaus yltyi niin pahaksi, että jouduin ottamaan lähellä olleesta pylväästä kiinni.

Hengähdin hetken ja kurtistelin kulmiani katsellessani ympärilleni. En tuntenut seutua sitten ollenkaan. Suorastaan mahtavaa. Minun pitäisi soittaa siskoni hakemaan minut. Se jos jokin olisi nöyryyttävää. Pystyin kuvittelemaan hänen suorastaan odottaneen tätä, ja kuinka hän vastaisi puheluuni virnuillen. Hän tiesi, miten tässä kävisi. Hän tiesi aina. Ja tällä kertaa minä en halunnut kuulla hänen 'minähän sanoin' kettuilujansa.

Soittaminen ei siis ollut vaihtoehto. Olin sentään jo 19-vuotias. Minun pitäisi osata kotiin ilman toisten apua. Asuin toki vielä lapsuudenkodissani, joten sitä suuremmalla syyllä minun pitäisi osata perille.

Vasemmalla puolellani oli hieman tutun näköinen kuja, mutta en tiennyt, oliko aivan järkevää käyttää sitä, sillä ulkona oli pilkkopimeää ja tuolla pahamaineisella kujalla ei ollut valoja ollenkaan. Tässä vaiheessa minun oli annettava periksi. Aloin etsimään puhelintani, mutta kasvoni valkenivat tajutessani, kuinka pahasti olinkaan mokannut. Laukkuni oli luultavasti jäänyt baariin, sillä se ei ollut mukanani. Hitto!

Minulle ei jäänyt valinnanvaraa, kuja oli ainoa reitti, jota pitkin ehkä löytäisin kotiin.

Otin siis itseäni niskasta kiinni ja astelin varovasti pimeälle kujalle. Tässä vaiheessa koin paremmaksi vaihtoehdoksi laittaa korkokenkäni takaisin jalkoihini. Pimeässä en näkisi edes lasinsiruja, jotka mahdollisesti odottelivat päälle astujaansa kuin nälkäiset vampyyrit saalistaan.

Kuikuilin ylös kävellessäni. Melkein kaikki ikkunat oli peitetty verhoilla. Vain pieni valo kajahteli himmeänä ilmoille, mutta se ei läheskään riittänyt valaisemaan katua. Seinät olivat niin lähellä minua kummaltakin puolelta, että jos olisin levittänyt käteni, ne olisivat ylettäneet osumaan kumpikin oman puolensa seinään.

Muut ihmiset aina pitivät minua outona, sillä kuljin pimeällä katse lukittautuneena taivaalle. Olin aina pitänyt tähtiä niin maagisina. Minun täytyi aina nähdä ne.