save me again ⚢

7

*

Olin väsynyt. Väsynyt makaamaan sisällä, huoneessani, yksin, pimeässä. Olin kyllästynyt hiljaisuuteen, sänkyyni, puhumattomuuteen, salailemiseen, valehtelemiseen, pelkäämiseen. Olin kyllästynyt kysymyksiinkin. Teeskentelyyn. Olin väsynyt ja kyllästynyt väsymykseen.

Makaaminen väsytti minua. En tahtonut maata, mutta en tahtonut tehdä muutakaan, koska en jaksanut. En jaksanut, koska olin väsynyt makaamisesta. Mutta siitä se ei ollut kiinni kuitenkaan. Veljeni oli suorastaan lukinnut minut huoneeseeni sen jälkeen. Hän pelkäsi ja hän ei luottanut minuun. Ei ollut syytäkään, olinhan valehdellut. Mutta syystä.

Ei hän tiennyt mistään mitään ja hän panikoi. Ja sen seurauksena olisin nyt täällä. Ja niinhän minua neuvottiinkin. Mutta en minä tällaistakaan elämää halunnut. Ei ollut mitään järkeä maata neljän seinän sisällä päivästä toiseen, koska oli vaarallista poistua kotoa. Elämäni valui viemäristä alas. Ja niin se olisi valunut, jos minut oltaisi tapettu sinne, mutta en minä tätäkään ollut tarkoittanut tylsällä elämällä, jota olin pyytänyt. Enhän minä elänyt nyt ollenkaan. Olin tarkoittanut sitä, että voisin edes käydä yliopistolla normaalisti.

Olin menettänyt yöuneni jokaisena yönä. Miten pystyin nukkumaan, kun pelkäsin jokaisella sekunnilla jonkun hyökkäävän kimppuuni ikkunasta. Verhot ja kaikki oli kiinni, mutta sekin oli ahdistavaa. Kiva että olin elossa, mutta kauanko tätä kestäisi? Itse kukanenkin tulisi hulluksi tätä menoa.

Kaivoin ryppyisen lapun jo viidennen kerran mustien housujen taskusta. Millä logiikalla minun kuului olla rauhassa? Miten, kidnappaamisen jälkeen minun kuului olla rauhassa, vakaa? Ja TOISEN kidnappaamisen, joka osoitti tilanteen jo sata kertaa vakavammaksi. Jos vielä joskus joisin, niin oli sama sahata oma jalka irti. Sitä minä tein, sen minä osasin. Mutta ei siitä ollut pelkoa enää, sillä ajatuskin alkoholista sai kuvotuksen tunteen nousemaan kurkussani. Se oli myrkkyä joka sai minut tapatetuksi, siihen liittyi liikaa pahaa.

Nostin tyynyn pääni alta ja asetin sen seinää vasten nojatakseni siihen. Illan ohjelmassa olisi luvassa istumista. Ainiin, ja olin kyllästynyt kaiken tämän analysointiin ja miettimiseen. Mutta mitä muutakaan olisin voinut tehdä, kun minulla ei ollut käsissäni mitään muuta, kuin aikaa.

Lunakin oli minulle vihainen. Tiesin, että kaikki olivat, mutten voinut asialle mitään. Näytin varmasti holtittomalta kakaralta Ewanin silmissä. Enkö minä sitä ollutkin? Paitsi etten ollut enää kakara. Olin aikuinen nainen. Vielä pahempi.

Veljeni oli kertonut, ettei Luna halunnut puhua minulle. Ymmärsin sen. Olin vain häipynyt hänen luotaan oudossa paikkassa ja kadonnut kuin tuhka tuuleen sitten. Vieläpä, kun itse ehdotin hänen yöpymistä luonani juhlien jälkeen.

Suljin silmäni hetkeksi ja pakotin itkuisen tunteen pois kurkustani. Katsahdin käsivarsiini ja vain tuijotin niitä. Olin ärsyttävä marisija. Se tunne. Se hemmetin tunne, joka vain hiipi mieleni perukoille kuin käärme, mikä se oli. Se inhotti minua ja se houkutti minua. Halusin satuttaa itseäni. Mieleni oli tyhjä.

Mutta osasin paeta sitä. Tämä oli viides päivä, kun pidin päälläni samaa paitaa. Se oli se harmaa iso paita, mikä päälläni olin herännyt sieltä silloin. Olin kyllä käynyt suihkussa, ensimmäisen kerran tänä aamuna kylläkin. Se oli pelottavaa, miten joka kerta silmäni suljettua, näin vilauksen jostain kamalasta. Ehkä siitä niljakkeen virneestä, tai mistä milloinkin. Sen takia nukkuminenkin oli niin vaikeaa. Painajaisista puhumattakaan.