save me again ⚢

3

*

Nainen, joka oli pelastanut minut tiesi selvästikkin jotain enemmän, kuin minä.

Mielenkiinto puoliksi ajatuksissani ja puoliksi ovelta kantautuneessa huudossa, tasapainottelin ylös märältä ruohikolta ja suuntasin kohti ääntä ja valoa, joka tulvi kotimme eteisestä. Ewan seisoi ovella ja sanoi jotain, mutta olin liian ajatuksissani kuullakseni mitään.

Puhdistin vaatteeni ruohosta ja astelin hitaasti veljeni - joka katsoi minua tuimasti - luokse. Minua ei huvittanut kuunnella hänen kysymyksiään, ja vaatteeni olivat muutenkin märät, joten suuntasin vain tieni suoraa hänen ohitseen sisälle ja portaisiin. Kuulin oven sulkeutumisen, Ewanin turhautuneen huokaisun saattelemana, mutta en edes vilkaissut taakseni.

Portaiden päässä meillä sijaitsi kolme huonetta, minun huoneeni, Ewanin huone ja toinen kylpyhuoneista. Alakerrassa oli kaikki muu. Talomme oli aika iso, mutta en itseasiassa pitänyt siitä. Vihasin olla täällä yksin. Säpsähtäisin jokaiselle pienelle äänelle ja hautautuisin sohvan nurkkaan säikähtäneenä.

Päästyäni huoneeseeni, riisuin märät vaatteet ja valikoin kaapista kuivat vaatteet päälleni. Huone oli aika yksinkertainen sisustukseltaan. Pidin siitä sellaisena. Sänky ja lipasto olivat melkeimpä ainoita suurempia huonekaluja. En ihannoinut suuria tavaramääriä, sillä koin sen turhaksi ja muutenkin liikaa tilaa vieväksi.

En jaksanut penkoa valokatkaisijaa naulakossa roikkuvien takkien takaa, joten istahdin vain sängylleni pimeässä. Sillä hetkellä mieleeni välähti jotain muutakin.

"Jos sinä muistat tämän kaiken huomenna, niin muista myös, mitä minä sanoin; et ole turvassa lähelläni. Pysy kaukana minusta. Äläkä yritä löytää minua. Jos yrität, tuhlaat vain aikaasi."

Olin luullut muistaneeni kaiken. Mutta luuloni osoittautuivat vääriksi nyt, kun uusia mielikuvia tupsahteli toisensa perään mielessäni. En ollut edes varma, olivatko kaikki todellisia. Ehkä minulla ei ollut syytä luottaa mihinkään niistä. Olin kuitenkin varma, että nainen oli pelastanut minut. Muistin selvästi myös hänen sanansa. Muuhun en luottanut.

Ajatukseni katkesivat siihen, kun puhelimeni alkoi soittaa tuttua säveltään laukussa, jonka olin jättänyt roikkumaan huoneeni ovenkahvaan.

Kurkottelin nappaamaan laukun ja huokaisten kaivoin sieltä puhelimeni. Soittaja oli Luna.

"Hei anteeksi! Mietin vaan, että pääsitkö kotiin ilman että kuolit mutta nähtävästi oot elossa.." kuului Lunan tuttu ääni heti, kun olin vienyt puhelimen korvalleni. Tiesin jo ensimmäisestä lauseesta hänen olleen humalassa. Ennätysajassa. Lähdöstäni ei ollut edes kahta tuntia.

"Kerro vain oikea asiasi. Kyllä minä tiedän, ettet sinä ikinä soittaisi ja kysyisi että olenko kunnossa", vastasin hiukan kyllästyneenä häneen. Minua ei huvittanut kuunnella ystäväni humalaisia höpinöitä.

Hän oli hetken hiljaa, mutta vastasi sitten: "Tuota..no joo, kun.. viikon päästä on yhdet juhlat.."

"En tule. Ajattelin jättää juomista vähemmälle.. tai lopettaa kokonaan", keskeytin ja mumisin loput lauseesta itsekseni.

"Sinun on pakko! Et kyllä jätä minua yksin! Lupasin mennä, enkä kyllä varmasti mene yksin. Ja oikeastaan... minä vähän niin kuin lupasin sinunkin puolestasi.."

"Luna!" huudahdin närkästyneenä.

"Tiedän. Ei olisi pitänyt. Sori. Mistä minä olisin voinut tietää, että aloitat yhtäkkiä paaston!"

Huokaisin ja pyötäytin silmiäni, vaikkei hän ollut sitä näkemässä. "Rauhoitu. Tulen tämän kerran, ja ensi kerralla et lupaa mitään puolestani. Sovittu?"