save me again ⚢

2

*

Kirkas valo, mikä tunkeutui ainoasta ikkunastani sisään, sai minut voimaan pahoin. Päätäni särki julmetusti, eikä siihen ollut kuin yksi järkeenkäyvä selitys. Olin taas juonut liikaa. Enkö ikinä oppinut, että se kostautuisi minulle seuraavana aamuna. Tämänhetkinen olotilani oli loistava esimerkki siitä.

Kirosin hiljaa tyhmyyttääni ja heilautin jalkani alas sängyltä. Olisin mieluusti etsinyt itselleni pilkkopimeän huoneen ja makoillut siellä kaikessa rauhassa, naama tyynyssä. Ehkä nukahtanutkin hetkeksi, vaikka kello oli jo 11.

Katseeni harhaili huoneessani etsien puhelintani, mikä ei osoittanut mitään merkkejä olemassaolostaan. Mihin hittoon se oli voinut joutua?

Vilkaisin sänkyni päässä olevaan kokovartalopeiliin. Voisi vähintäänkin sanoa, ettei näky ollut kovinkaan häikäisevä. Hiukseni olivat toivottomassa sotkussa, ripsivärit koristivat nyt vaaleita poskiani ja olin jostain syystä muutenkin nuhjuinen. Kaiken lisäksi polveni olivat haavoilla. Oikeastaan muutkin paikat. Mitä ihmettä oli tapahtunut?

Silloin vasta tajusin jotain. En oikeastaan muistanut mitään. En yhtikäs mitään. Nousin rivakasti ylös ja aloin penkomaan tavaroitani. Puhelin ei ollut missään. Noh, voisivat asiat huonomminkin olla. Olisin voinut herätä jonkun toisen sängystä, vaikken sellaista harrastanutkaan.

Mietin kiivaasti, mitä minä oikeastaan muistin. Olin lähtenyt eilen ystäväni luo taksilla. Muistin päässeeni perille, muistin myös, että olimme menneet Lunan asunnon läheiseen baariin. Mutta se oli kaikki, mitä muistin. Vaikka kuinka yritin pinnistellä, mieleeni ei palannut mitään.

Ehkä minun ei kannattanut miettiä. Ehkä tapahtumat palaisivat mieleeni myöhemmin. Niin sen täytyi olla. Minun piti vain rauhoittua, ei hätääntyä.

"Tulit eilen aika myöhään", kuului veljeni, Ewanin ääni oviaukolta.

"Ai", mutisin ja vedin paitani helmaa ruhjeisten jalkojeni suojaksi. En halunnut huolestuttaa häntä. Syntyisi kauhea sotku.

Hiljalleen mieleeni hiipi kysymys. En uskonut, että olisin saanut vaihdettua vaatteitani omin avuin humalassa. Minun oli täytynyt vaihtaa ne Lunan luona, hänen avuin. Miten muuten minulla olisi paita päällä?

"Oletko kunnossa? Näytät-", veljeni aloitti, mutta minä keskeytin hänet.

"Tiedän. Ja olen kunnossa. Älä sinä huolehdi minusta."

"Jos niin sanot. Ja sori, mutta et voi koskaan estää veljeäsi huolehtimasta siskostaan", Ewan sanoi hymyillen pienesti. Hän nojaili huoneeni ovenkarmiin.

"Tarvitko särkylääkettä?"

"Kyllä kiitos", vastasin ja puin ensimmäiset käteeni osuvat housut jalkaani.

"Oletko muuten nähnyt puhelintani?" kysyin ja varmistukseksi vilkuilin vielä ympärilleni noustessani sängyltä. Oikeastaan se, mikä oli hukassa, oli pieni laukkuni, jonka sisälle olin laittanut puhelimeni.

"En. Onko se hukassa?" veljeni kysyi ja tutkaili kasvojani huolestuneena. Hän oli aina ollut se, joka minusta eniten huolehti. Siskoni oli muuttanut kotoa vuosia sitten, äitini oli enimmäkseen työmatkoilla.

Nyökkäsin ja tunsin taas pahan olon voimistuvan. Veljeni ilmeisesti huomasi sen, sillä hän syöksyi hakemaan lääkkeitä ja kutsui minua pian alakertaan. Haistoin aamupalan tuoksun jo portaissa ja tajusin, kuinka ihana veljeni oli taas ollut. Keittiössä odotti monipuolinen aamupalapöytä, veljeni seisoi vesilasi kädessään tiskipöydän edessä ja veljeni poikaystävä istui keittiönpöydän ääressä leikkaamassa leipää.