VAIN SINUN SILMILLESI | louis tomlinson

i.

Ellie ei koskaan ajatellut kaipaavansa Englannin sateisia ja tuulisia iltapäiviä näin paljon. Mutta vietettyään viimeiset kaksi kuukautta paikoissa, joissa sateesta pystyi ainoastaan uneksimaan, hän oli todella kiitollinen vesipisaroiden kastellessa hänen hiukan ruskettuneet kasvonsa. Ellie sai vastaantulijoilta huvittuneita katseita hänen tuijottaessaan lumoutuneena pilvistä taivasta.

Ruby, jonka kanssa Ellie oli reppureissanut halki eteläisen Euroopan, oli tarjonnut Ellielle kyydin kotiin, mutta jos rehellisiä oltiin Ellie otti mieluummin taksin. Sillä vaikka hän rakastikin parasta ystäväänsä paljon, oli hänen mittansa täynnä kyseistä punapäätä. Ruby oli ymmärtänyt tämän täysin, sillä kaksikko oli kirjaimellisesti viettänyt jokaisen mahdollisen hetken yhdessä.

Vartin jälkeen Ellie kuitenkin katui tätä päätöstä. Perjantai oli kiireistä aikaa Lontoon lentokentällä ja taksin saaminen oli melkein mahdotonta. Joka kerta kun hän luuli onnistuneensa, joku tuli ja vei taksin häikälemättömästi hänen edestään.

Lopulta Ellie onnistui löytämään hiukan syrjemmästä vapaan taksin, jonka takapenkille hän tunki rinkkansa ja romahti hengästyneenä istumaan. Ellie kertoi rattiin turhautuneesti naputtavalle kuskille osoitteen, jonka jälkeen hän keräsi itsensä kunnolla istumaan ja käänsi katseensa ohivilahtelevaan Lontooseen. Hän yritti olla välittämättä nihkeästä tunteesta ihollaan, kun hänen märät vaatteensa tarttuivat siihen. Nyt Ellie muisti, miksei hän pitänyt sateesta.

Matka ei ollut niin pitkä kuin kello viiden ruuhka antoi ymmärtää. Ilman sitä hän olisi ollut kotona aikoja sitten. Ellie näpräsi hajamielisesti takkinsa helmaa taksin pysähtyessä tiilitalon eteen. Olisiko hänen sittenki pitänyt soittaa Liamille ja ilmoittaa tulostaan? Ellie tiesi, että koko ajatus oli siinä, että tämä oli yllätys; mutta hän tiesi myös, mitä Liam ajatteli yllätyksistä. Nyt oli kuitenkin liian myöhäistä, hän mietti astuessaan ulos autosta rinkkansa kera.

Ellie käveli pienet portaat ylöspäin ja napautti oveen muutaman napakan koputuksen. Ovikello oli ollut jo kauan rikki, eikä hän edes vaivautunut tarkistamaan, oliko Liam korjannut sen niin kuin hän oli luvannut kesän alussa. Kesti hetki, ennen kuin Ellie kuuli sisältä hiukan kolinaa, jota seurasi nopeat askeleet kohti ovea. Hän astui hiukan taaksepäin oven avautuessa ja Liamin kurkatessa sen raosta.

"En kai minä häirinnyt sinun kauneusuniasi?" Hän kysyi hiukan virnistäen veljensä hämmästyneelle ilmeelle ja sekaisille hiuksille. Tämä ei vastannut mitään vaan veti Ellien pitkään halaukseen, johon tyttö vastasi nauraen. "Jollain oli ikävä", hän mumisi vasten Liamin olkapäätä ja tuo irrottautui halauksesta tarkastellen pikkusiskonsa kasvoja.

"Varsinkin sinun ruokaasi", hän puhui ensimmäisen kerran pieni hymy kasvoillaan. "Jos joudun syömään enää yhtään pakastepitsaa, sekoan!" Hän jatkoi ottaen Ellien rinkan ja päästäen tämän sisälle taloon. Ei ollut liioittelua, kun totesi, että joka askeleella meinasi törmätä vanhoihin pikaruokapakkauksiin tai likapyykkikasoihin. Ellie nyrpisti nenäänsä ja katsoi veljeään tuomitsevasti.

"Minä olen poissa kaksi kuukautta ja sinä muutat meidän talomme kaatopaikaksi!" Hän huudahti ja hyppelehti pitsalaatikoiden yli keittiöön, joka näytti, jos mahdollista, vielä pahemmalta.

"Eikö sinun pitänyt tulla vasta sunnuntaina?" Liam kysyi yrittäen tunkea muutamaa roskaa pöydän päältä muovipussiin, "olisin siivonnut siihen mennessä."

Ellie naurahti epäuskoisesti. Hän oli melko varma, että Liam oli tahallaan lykännyt kotitöitä ja odottanut, että Ellie palaisi ja tekisi ne hänen puolestaan – niin kuin yleensä.