Drunk Kisses - Marcus & Martinus

Chapter 1

Drunk Kisses
* huomioithan että Marcus ja Martinus eivät ole tarinassa julkisuudenhenkilöitä *

Luokan ovesta sisään astuessani haistan saman vanhan hajun, jonka olen liian monesti joutunu nenässäni tuntemaan. Alkoholin hajun leimahdus oli kaikille tuttua, varsinkin näin viikonlopun päätteeksi. On siis maanantai, toisaalta haju tulee vastaan joka päivä. Ja mietitte mistä se on peräisin vai? Kauaa ei tarvitse miettiä, kun katse jo kääntyykin seitsemän pojan muodostamaan takarivin "riiviöporukkaan" - näin siis lainaten jokaikisen Troforsilaisen, mukaan lukien opettajien sekä vanhempien sanoja. Porukkaan kuuluu erittäin aikuistuneet lukiolaispojat nimeltä Anders, Eirik, Magnus, Vili, Svan, Martinus ja Marcus. Kaikki aivan samperin ärsyttäviä 17-vuotiaita kakaroita, joiden elämään kuuluu mm. jokailtainen ryyppääminen, hyppärit röökillä ja tyttöjen vaihtaminen rutiininomaisesti viikoittain. Viimeisimpänä porukka on pyörittänyt parilla samalla kurssilla olevaa Feliciaa yhden kuukauden. Ai kuulostaa ihan normaalilta - ei toimivalta suhteelta? Tämän kuukauden sisään tyttöparka on kierrätetty jokaisen seitsemän hengen porukan pojan läpi.
Havahdun kertoelmistani opettajan napauttaessa pöytää viivottimella, äänistä päätellen pari muutakin taisi olla omissa maailmoissaan. Vilkaisen vielä nopeasti takapenkkeihin, joista saan ärsyyntyneen mulkaisun takaisin, Magnus. En edes viitsi välittää ja jatkan muka opetuksen seuraamista. Matikantunti kuluu aikalailla vihkoon piirrellessä ja ristinollaa pelatessa parhaan koulukaverini Nellan kanssa. En usko muidenkaan kiinnittävän kamalasti huomiota matikankirjan yhtälöihin ja pinta-aloihin. Vihdoin piinaava mutta vapauttava kello soi välitunnin; eli siirtymätauon merkiksi, jonka jälkeen pääsisin hyppärille. Toisaalta, maanantai-aamun hyppärit, ei lemppareita. Tutkailutuloksella olen päätynyt siihen ratkaisuun, ettei auta kun tehdä seuraavan päivän läksyjä nurkassa, sillä samaa aikaa hyppäriä pitävät lähes koko riiviöporukka. "Asta!" kuulen huudon ovelta ja omiin maailmoihin taas uppoutuneena pinkaisen reppuni kanssa Nellan perään käytävälle.

Nella katoaa englannintunnille ja jään yksin etsimään hyvää paikkaa minulle ja rakkaille läksykirjoilleni viettää aikaa. Vakiopaikkani on täynnä kolmosluokkalaisia, joita en siitä todellakaan mene ykkösluokkalaisena häätämään. Kuikuilen ympärilleni ja onnistun ihmeen kaupalla saamaan katseellani kiinni vapaasta sohvasta ikkunan vieressä. Lähden suuntaamaan sinne, kunnes huomaan ketkä makoilevat sohvan toisessa päässä. Kyllä, meillä on pitkät sohvat. Sinisellä kankaalla päällystetyllä pehmosohvalla köllöttää ketkäs muutkaan kuin Marcus, Martinus ja Svan. Pysähdyn hetkeksi pohtimaan jatkanko matkaa sohvan reunaan, vai jätänkö tilaisuuden välistä. Päätän kuitenkin jatkaa kävelyä, sillä pahimmat heistä, Magnus ja Anders eivät näkyile paikalla. Itseasiassa en ole aivan varma ketkä mielestäni ovat heistä pahimpia. Edellämainitut päänräjäyttäjät ovat kyllä ärsyttäviä ja töykeitä, mutta se mitä olen pari sanaa vuosi sitten äidinkielen paritehtävissä vaihtanut ei antanut kamalan vahvaa kuvaa Martinuksestakaan. Onhan tämä veljensä kanssa pari kertaa käytävällä töksäyttänyt kyynerpäällään.
Hengitystä melkein pidätellen istuudun mahdollisimman kauas Marcus Gunnarsenin hikijaloista, jotka selvästi tarkoituksella suoristuvat entistä pidemmiksi minua kohden. Kiitos tästä. Käännän katseeni pojista pois ja kaivan repusta englannin kirjat. Samalla yritän kaivaa ottamaani kuvaa läksyistä. Voi helvetti, taisin poistaa sen eilen tyhjentäessä muistiani. Hetken pohdinnan jälkeen jään kahden vaiheille; en tee läksyjä, ja olen aivan pihalla tunnin kulusta, vai avaan suuni ja yritän kysyä tupakanhajuisilta pojilta vierestäni. Toisaalta, mitä he tietäisivät? Ihan kuin he eivät jättäisi jokaikistä läksyä tekemättä ja kirjoja kotiin. Päätän kuitenkin yrittää, vaikka samalla menettäisinkin henkeni, joka on hyvin mahdollista. "Hei..." pääsee suustani, ja tämä lyhyt kirjainyhdistelmä katkaisee puheensorinan. "No mitä hikke?" Marcus kysyy hieman huvittuneena, kun en päästä minkäänlaista jatkoa aloitukselleni. "Satutteko tietään mitä tuli enkusta, poistin vahingos kuvan niist läksyist", soperran hieman hermostuneena, mutta yrittäen kuulostaa vahvalta. Katseeni kiertää pojissa kysyvästi. "Mistä me se tiiettäis?" Svan tuhahtaa ja naurahtaa hieman, ei normaalina naurahduksena puheen seassa, vaan pilkkaavana ja huvittuneena. Kohautan olkiani ja katseeni siirtyy Martinukseen, joka on juuri avaamassa suutaan. "Itseasias mul...", poika ehtii aloittaa, kunnes veljensä keskeyttää tuon. "Mitä vittua Martinus, saatanan hikke", Marcus läimäyttää - ei ihan niin leikkisän näköisesti identtistä veljeään käsivarteen. "Anteeks vaan, olin sanomas et mul ois röökii kaapis et lähtisitteks messii mut ei sitte, emmä tolle eläimelle puhunu", Martinus tuhahtaa, mutta selvästi valehtelee. "Öö röökit vittu tänne ja heti", Svan saa kaikki vaihtamaan aihetta ja pudistan vain päätäni turhautuneena.