Drunk Kisses - Marcus & Martinus

Chapter 8

sanoja: 944
Drunk Kisses

Edellisen yön vietin aivan kotioloissani, vaikka ei Martinuksen luona yöpyminen olisi pahaakaan tehnyt. En tosin alkanut inttämään vastaan tämän käskiessä minun lähteä – voiko sitä edes kutsua käskyksi? Poika taisi vain tokaista minulle menevänsä nukkumaan ja viiden minuutin sisään olin jo kävelemässä tuttua kotikatua. Tosin ripeyteni osasyynä taisi olla Martinuksen identtinen kaksoisveli, joka oli jo pamahtaa pojan huoneeseen kesken halailutuokiotamme. Onneksi tuo sai kuitenkin pelastettua tilanteen huutamalla vaihtavansa vaatteita, siinä ei kauaa tarvinnut odottaa, kun oven edusta oli kuin juuri pesty. Naurahdan ajatuksilleni, ompa pääni taas aivan sekaisin. Miksi edes ajattelen Martinusta? Hänhän on vain luuseriporukan poika, joka sattuu olemaan hieman kiltimmästä päästä, eikä välttämättä totaali kusipää. Ajatukseni karkaavat taas hiljalleen pojan kehumiseen, tai miksi nyt näitä edes voi kutsua. Ei pojassa taida olla kehumisen varaa, paitsi eilisessä. Martinus hoiti asiansa aika ammattitaitoisen oloisesti. En taas tiedä kummasta se johtui: siitä, että Martinus oli asiallinnen nuori mies, vai siitä, että Martinus oli liiankin kokenut tyttöjen suhteen. Saattoivathan tuon sanat olla tasan samat, jotka poika oli jaaritellut viimeiselle 20:lle tulevalle vaimoehdokkaalle. Hymähdän, en osaa tulkita tuota. Se oli ainut asia mikä mieleni päällä pyöri, en vaan osaa. Vaikka tuijottaisin niihin ruskeisiin houkutteleviin silmiin pohtien asiaa, en välttämättä silloinkaan saisi selville kumpi päätelmistäni oli oikein, vai oliko kumpikaan?

Painan pääni pulpettiin, en jaksa tätä helvetin matikkaa enää sekunttiakaan. Luulin lyhyen matikan valitsemisen helpottavan edes hieman koulunkäyntiäni, mutta tuntuu kuin pitkää matikkaa lukevilla olisi jopa helpompaa. Tilanteeseen ei auta se, että Nellan kanssa asiat ovat totaalisesti loppuunkäsitellyt, ja istun jokaikisellä tunnilla yksin. Tällä nyt sattuu kuitenkin olemaan enemmän kavereita kuin minulla. Yleensä olen pystynyt turvautumaan tuohon, mutta nyt se on hieman hankalaa. Vilkaisen edessäni istuvia tyttöjä, jotka ovat saaneet jo monta tehtävää sekä muistiinpanot tehtyä. Itse olen juuri ja juuri kirjoittanut "t. 1 a)". Harmikseni siihen ovat jääneet viimeisen 12 minuutin ja 33 sekunnin luomukset. Yleensä kysyn Nellalta apua tässä vaiheessa, en nimittäin ole kovin tarkkasilmäinen opetusta kuunnellessa.

Vihdoin kuitenkin piinapenkissä hikisen 60-vuotiaan pedofiiliopettajan silmän alla istuminen keskeytyy jonkun koputtaessa oveen. Tällöin koko luokan katseet kääntyvät ovelle päin, kaikki tietävät ettei rangaistus ole siitä helpoimmasta päästä jos myöhästyt herra Gustafsonin tunneilta. Ovi avataan ja sen takaata paljastuvat minulle turhankin tuttu silmäpari, sekä hikinen otsa. Joku taisi juosta kouluun. "Anteeks, Marcus pisti hanttiin lähössä eikä päästäny mua meneen", poika mumisee laittaen syyt kaksoisveljensä niskoille ja lampsien luokkaan vilkaisematta opettajaamme. Opettajan pöydän takaa kuuluu äkäinen murahdus, kaikki tietävät ettei juttu jää tähän. Katseeni on kuitenkin eksynyt tuijottelemaan taas matikankirjaa, enkä ole huomata kuinka vieressäni olevaa tuolia vedetää pöydän alta ja siihen istuutuu joku. Ei tarvitse edes vilkaista, tiedän syyllisen olevan tänä myöhästelevä nuorukainen. Mitä tuo tekee vieressäni? Pikaisella vilkaisulla silmäkulmastani, huomaan kuitenkin sen olevan ainut paikka jäljellä, jos hikareiden viereisiä paikkoja ei lasketa. Pojan kaveritkaan eivät ilmeisesti ole tällä tunnilla. Vihdoin nostan katseeni kunnolla, ja käännän sen Martinukseen. Vastaukseksi saan nopean hymyn vilautuksen, ja ei aikaakaan kun poika on jo kaivamassa kiirreellisenä kirjoja repustaan. Pystyn edelleen haistamaan voimakkaan alkoholin lemun tuossa, toki saatan erehtyä. Mitä jos tämä käyttää veljensä kanssa samoja vaatteita? Turhaa Martinusta syyttelen. Toisaalta, miksi puolustaisin tätä? Kohautan olkiani lähes vain mielessäni ja käännyn takaisin matikan kirjan puoleen.

"Mikä sivu?" poika tokaisee ja osoitan numeroa sivun alareunassa. "Jes, helppo aihe", kuulen naurahduksen viereltäni, minä taas huokaisen. "Oiski..." hymähdän hiljaa. "Hei haluutko apua? osaan auttaa!" poika melkein kiljaisee, onnekseni kuitenkin hiljisella äänellä. En juuri nyt haluaisi katseiden osoittavan meitä. Tosin Nellan porukoiden katseilta ei ikinä välty, jokainen heistä on vilkaissut tänne jo varmaan kolmesti. "No kyl sä voit", antaudun lopulta. Sen pidemmittä puheitta Martinus alkaa kirjoittamaan sivun alareunaan esimerkkejä joistain laskuista vai mitä kaavoja ne ikinä ovatkaan. En ole varma keskitynkö tuon opetukseen ollenkaan, mutta siitä olen varma että pojan ääneen keskityn. Ehkä jopa liian hyvin...

Läimäytän tummansinisen metallikaappini kiinni biologian kirjat kainalossani. Viereisillä kaapeilla seisovat niin kutsutut "ex bestikseni". Tai en tiedä voiko muita heistä sanoa entisiksi parhaiksi kavereikseni, mutta tytöistä pisin ja tummahiuksisin Nella sitä on. Vilkaisen tyttöä sivusilmällä ja saan nopean samanlaisen vastineeksi. Kiusallista tilannetta välttääkseni lähden kävelemään pois kaapeilta, mutta taisin tehdä virheen. En montaa askelta ehdi ottaa, kunnes tömähdän takapuolelleni koulun betonilattialle. Tuntuu melkein dejavulta, sillä ylös katseeni siirtäessäni nään edessäni Martinus helvetin Gunnarsenin. Tosin tämän takana ovat Vili ja Svan, sekä Anders ja Marcus. Loput porukasta tulevatkin peremmällä. Oikealla puolellani taas seisovat neljä lempityttöäni, mukaanlukien kaikki kasvot jotka saisivat kadota elämästäni millä sekunnilla hyvänsä. Muut ihmiset ympärillämme eivät myöskään auta tilanteessa.

Ajatuksieni seilaillessa valtamerellä, en ole edes huomannut Martinuksen ojentavan kättään minulle. Todellisuuteen palattuani nappaan otteen siitä ja pääsen ylös. Pudistan liat farkkujeni takamukselta, ja olen varma että kuka tahansa edessäni seisovista pojistani olisi siinä ilomielin auttanut. Toiselle puolelleni kiirehtinyt identtinen puolisko äskön minuun törmänneestä pojasta keräilee jo kirjojani maasta ojentaen ne suuntaani. "Kiitos", tokaisen pojalle, joka vielä päivä sitten väitti ettei yrittäisi iskeä minua edes maailmanlopun uhalla. Vastaanotan kirjat. Ehkä tämä on jo unohtanut tunteellisuutensa ja aikomassa iskeä minua. Toivotaan, että olen väärässä.
Toiveeni taitaa osoittautua epäonnistuneeksi, sillä Marcuksen siirtyessä kavereidensa joukkoon, sipaisee tuo takamustani matkanvarrella. Jännitän pakaralihakseni automaattisesti. Vilautan nopean mulkauksen pojan suuntaan, jotka kukaan – tuskin edes tuo itse – huomasikaan. "Sori", havahdun vihdoin sopertamaan ja Martinus edessäni vain naurahtaa. "Ei mitää". Tuon takana seisovat pojat vaihtavat hämmentyneitö katseita, mutta olkien kohautuksen jälkeen tyytyvät vain seuraamaan tilannetta. Lähden kipittämään pakoon kiusallisesta kohtaamisesta. Ei tosin aikaakaan, kun puhelimeni värisee taskussani ja kaivan sen esille. Säröä ei onneksi tullut, vaikka sen unohdin tarkistaa. Puhelimeni oli nimittäin ikävästi takataskussa.

Instagram: @martinusgunnarsen: Tuut koulun jälkeen suoraa meille, nähään risteyksessä. Ei muttia. Törmäillään 🤓

En edes viitsinyt vastata, tiedän ettei tästä seuraa mitään hyvää, mutta menen kumminkin. Ehkä Martinuksella oli jotain tärkeää. Todellakin toivon Marcuksen olevan silloin pois kuvioista. Äsköinen lyhyt välikohtaus sai minut vielä ahdistuneemmaksi pojan kanssa, se palautti viime syksyn muistot mieleeni.