Drunk Kisses - Marcus & Martinus

Chapter 12

sanoja 963

Puhelimeni ei ole edelleenkään lakannut vastaanottamasta viestejä. Laitoin äänet pois jo tovi sitten, mutta näyttöni kirkastuu joka kerta, kun äidin vihamieliset viestit kaappaavat tallennustilaani. Martinus on mennyt ulos röökillensä, tai niin ainakin kuvittelen. Periaatteessahan tuo ei vastannut ei kun hoksasin asian, eli oikeassa olin. Pojan lähtiessä alhaalta ei kuulunut puhetta, joten Marcus oli ilmeisesti koulussa. Onneksi kello oli vasta jotain puolen päivän paikkeilla, eli ei olisi kiire kotiin. Tai siis, no ehkä myönnän että täällä saattoi olla ihan kivaa. Saattoi Martinuskin olla ihan mukava. Ainut asia mistä en tykkää on tupakan haju, ja muutenkin alkoholin ja muiden päihteiden aromit talossa. Poikien äitiä ei selvästi kiinnostanut lastensa touhut, sillä kyllähän tämän hajun vastasyntynytkin tunnistaisi.

Äiti: Mä lähen nyt hakemaan sua kotiin, paras olla valmiina lähtöön sillä mulla on kiire takasin töihin

Hymähdän äidin viestille, jonka ehdin lukea kirkkaalta puhelimen näytöltä, ennenkuin se hiljalleen himmenee. Nappaan kapistuksen käteeni ja kirjoitan äidille vastauksen.

Minä: No sitte sä lähet, en mä oo mihinkää menossa 🤷🏼‍♀️ oma syys ku oot töistä pois

Äiti: Asta mä olen tosissani. Mä en haluu että oot sen raiskaajan kynsissä siellä. Muutenkin sun pitäs olla koulussa ellei se oo ehtiny juottaa sua jo känniin.

Minä: Sä oot nii lapsellinen. Osaan huolehtii asioistani iha ite 🙃

Vastausta ei kuulu enää, vaikka viivat viestin alakulmassa ovat muuttuneet sinisiksi. Hymähdän itsekseni, ei se minun ongelmani ole.

Ei aikaakaan kun valkoinen ovi avautuu, ja Martinus tallustelee huoneeseen sulkien oven perässään. Katseemme kohtaavat, ja pieni hymy karkaa molempien huulille. "Äiti on tulos hakee mut", hymähdän naurahtaen. "Ihan tosi?" poikakin naurahtaa kohottaen toista kulmakarvaansa. Nyökkään vastaukseksi. "Luuleeks se siis mua Marcukseks? Ja siis se tietää et Marcus no, teki sulle pahoja juttuja" poika aloittaa itsevarmasti, mutta loppua kohden päätyy lähes kuiskaamaan. Nyökkään kahteen otteeseen. "Eks kertonu sille teiä suhteen aikana että poikaystävälläs on kaksonenkin?" Martinus hymähtää, ja voin huomata pienen virneen tuon huulilla. "Ei tullu puheeks", hymähdän. Tottahan se oli. En itse edes oikein suhteemme aikana muistanut Martinusta. Poika on ollut jotenkin aina vaan niin massan mukana kulkeva, että on hukkunut jo sinne. Toisaalta, enää en ole oikein varma mitä tuosta ajattelen, ehkä tämä ei olekkaan enään pelkkää sitä "massaa"

"Haloo maa kutsuu Astaa", säpsähdän huomaten Martinuksen käden heiluvan kasvojeni edessä. "Sun äitis tulee kohta, joten aattelitko antaa sen tulla tänne antaa Marcukselle, eli mulle turpiin vai mitä aattelit?". Räpyttelen silmiäni pari sekuntia, kunnes palaan takaisin maan pinnalle. "Mä en oikei tiiä... Toisaalta se valehtelu saattais olla aika helppo vaihtoehto, mut sitte jos äiti suuttuu siit iha kunnol et oisin Marcuksen kaveri, nii emmä nyt tiiä", mumisen miettiväisenä. Tässä on varmaan viisi minuuttia aikaa pohtia toimintasuunnitelma, jos edes niin kauan.

"Sun ehkä kannattais vaan kertoo totuus", Martinus tokaisee vierestäni. Poika istahti siihen tovi sitten. "Hmm, no toisaalta se vo...", ehdin aloittaa, kunnes katseemme kohtaavat ovikellon soidessa. Huokaisen lopettaen lauseeni kesken, ja nousen ylös. Martinus tekee samoin, ja suuntaan alakertaan poika perässäni. Hengitän syvään ennen kuin avaan oven. Minua ei ole varmaan koskaan jännittänyt enempää kohdata äitini. En ole edes aivan varma miksi. Enhän ole tehnyt mitään laitonta, tai edes luvatonta?

Painan kahvan alas, ja äitini sen kummempia kyselemättä astuu sisään. Minä sen sijaan otan askeleen taaemmas, jossa Martinuskin seisoo. "Noniin Asta, meidän olisi aika lähteä kotiin. Anteeksi Marcus, mutta minusta tuntuu ettei tämä ole tyttärelleni ehkä se paras hengailupaikka. Tiedät ihan itsekin sen syyn, enkä tiedä miksi edes pahoittelen tätä. Jos et jätä tytärtäni rauhaan, niin hommaan sinulle lähestymiskiellon", äiti laukoo kaiken putkeen, ja nopein ottein saa ranteestani tiukan otteen. "Me lähetään kuules kotiin ja sieltä kouluun suoraan, eikä tänne oo enää asiaa kertaakaan, eikä muttia". En ehdi edes vastata, kun äiti lähtee kuljettamaan minua jo eteiseen. Juuri kun äiti saa oven avattua, tunnen jotain vyötärölläni. Se jotain, on kädet. Vahvat ja turvalliset kädet, joiden ote on tiukka ja suojeleva. En ole kaukana käsien omistajan kehostakaan. "Asta ei lähe minnekkään", kuuluu ääni korvani juuresta, ja äiti pysähtyy kuin seinään kääntyen meihin päin. "Asta pysyy täällä, koska sillä on selvästi kivempaa ja turvallisempaa meillä. Ainut asia mikä sitä ahdistaa täällä oot sinä, joka soittelet kokoajan", poika täräyttää vastaiskuna äidille. Samalla tunnen käsien otteen tiukentuvan, ja vihdoin lämmin keho koskettaa omaani. Turvallisuuden tunne valtaa heti vartaloni, vaikka äiti on kädessäni kiinni. Ei sillä, enhän omaa äitiäni pelkää. Ei meillä koskaan mitään perheväkivaltaa ole ollut, mutta huutoa on kyllä kuultu ylisuojelun syynä aivan tarpeeksi.

"Helvetin hullu kakara! Irti mun lapsesta! Mä en oo niin sairas, että jättäisin mun alaikäisen tyttären sen raiskaajan kimppuun", äiti ärähtää kuin puskista, ja huomaan etten ole ainut joka huutoa hieman hätkähtää. Ote ranteestani irtoaa, ja ehdin jo hetken luulla äidin luovuttavan, mutta päinvastoin. Ote tarttuu Martinukseen, ja riuhtaisee tuon seinää vasten kovan tömäyksen, sekä pojan älähdyksen kera. "Lopeta! Mikä suhun on menny?!" karjun kurkku suorana äidilleni. Ei tuo ikinä tälläinen ole ollut. Ikinä tämä ei ole ketään satuttanut. Tosin ei meidän "Marcustakaan" hirveästi hetkauttanut kolahdus seinään, vaikka siltä se kuulosti, sillä poika on jo omilla jaloin, ja työntää minut kauemmas. "Kuule, meillä on valvontakamerat, joten kaikesta tästä voidaan tehä poliisijuttu. Ne samat vitun valvontakamerat kyllä näyttäis mun vanhemmille jos mä Astaa satuttaisin. Sun on turha mua lähtee paiskoon seinii päin, sillä vaikka sä oot mua pari kertaa isompi, voittaisin sut silti. Nyt hei hei, ja jätä tyttäres rauhaan jos haluut sille ees vähän hyvää". Martinus astuu pari askelta kauemmas äidistä, näin tullen luokseni. En ehdi edes vastustella, vaan tunnen kuinka poika kietoo minut itseänsä vasten, ja painaa suukon päälaelleni. Hetki saattaisi olla täydellinen ilman kahta asiaa: äitiä, ja nenään nipistävää tupakan löyhkää Martinuksen paidassa. En kuitenkaan kehtaa irrottautua, sillä onhan tämä nyt aika suloista. "Ihan vitun sama", kuulen tuhahduksen, ja parin sekuntin päästä ovi läimähtää kiinni. Olen jo irrottamassa otettani, mutta Martinus ei selvästi ole aikeissa. "Martinus se läh...",
"Ssshhh, älä sano mitään", poika kuiskaa korvaani hennolla äänellä. En voi muuta kuin painaa kasvoni vasten hengityksen mukana kohoilevaa rintakehää.

kuini unohtunu tää tarina