Mä en tahdo unohtaa sun hymyä

Luku 3 - Melkein hymy

A/N: hei! anteeksi, kun tämä ei oo jatkunut helmikuun jälkeen 😭 mutta saatte siitä hyvästä erityisen pitkän luvun! superkiireistä on ollu kaikkien kouluhommien kanssa ja jotenkin nää keväät on itelle semmosia, että alkaa helposti mennä ajatukset jotenkin alavireisiks ja synkiks. niin kuin nytkin, mutta kyllä tämä tästä taas c:

kiva oli pitkästä aikaa paneutua tähän tekstiin, toivottavasti kaikki lukijat ei oo jo unohtaneet tätä. tässäpä jatkoa siis, ja kiitos oikeesti kaikista voteista ja ihanista sanoista, piristääää! jaksamista kaikille uuteen viikkoon ❤️❤️

*

Luku 3 – Melkein hymy

"Mikä vetää suupielet mutruun?"

Mä kohotin katseeni puolillaan olevansa siiderituopistani Kirsiin, joka tarkasteli mua baaritiskin toiselta puolelta ruskeissa silmissään kysyvä katse. Mä hymyilin sille toisella suupielelläni. Baarimikkona sitä sai joskus toimia terapeuttina, kun maansa myyneet ihmiset hukuttivat surkeaa elämäänsä tuoppien pohjiin. Mä kyllä tiesin, olinhan mä itsekin aiemmin, ennen huoltsikkahommia, seissyt työkseni tiskin tuolla puolen.

"En mä tiiä, vanhat jutut vaan mietityttää", vastasin kiharapäiselle, viidenkympin hujakoilla olevalle pubinpitäjälle.

Baarissa oli tunnelma kohdillaan, kaikki asuinalueen janoisimmat olivat valuneet viettämään iltaansa karaoken ja halvan hanabissen täyttämään pieneen lähiökapakkaan. Joku vanhempi nainen hoilasi kun mä sinut kohtasin humalaisella epävireydellä ja mä mietin, että miksi piti aina laulaa näitä kulahtaneita ikivihreitä. Pöydissä sekä tiskillä istui porukkaa, ikäluokaltaan aika vanhaa. Niin kuin yleensä.

Mäkin oli lopulta päätynyt tänne, vaikka ei olisi pitänyt. Olin käynyt vaan kotona vaihtamassa vaatteet tummiin ruutuhousuihin ja burgundyn väriseen ohueen neulepaitaan, pistänyt vähän lisää ripsaria ja tummaa huulipunaa, ja valunut kapakan liian kutsuvasta ovesta sisään.

Tämänpäiväinen työvuoro oli vaan ollut liikaa, Varpu oli ollut liikaa.

Mä kelasin sitä tyttöä koko ajan, ja mitä enemmän mä join, niin sitä enemmän se pyöri mun mielessäni – vaikka mä olin ajatellut, että juuri alkoholi saisi mut miettimään muuta. Mä mietin sen katsetta, mä mietin, miten kovasti se oli säpsähtänyt, kun mä olin ottanut kiinni sen ranteesta. Ei mun olisi pitänyt tehdä mitään sellaista, mutta hitto mä en yleensäkään tajunnut harkita tai miettiä.

Mä olin pyytänyt anteeksi, mä olin pyytänyt anteeksi kaikkea. Se ei silti tehnyt mun olosta kevyempää, koska Varpu ei ollut vastaanottanut mun anteeksipyyntöä, se ei ollut noteerannut sitä. Tai oli sen silmissä ollut kyyneleitä. Mä mietin, mitä se oli sanonut:

Mulle sä oot aina sellanen, mikä sä olit sillon

"Ei kannata liikaa vatvoo menneitä juttuja, sen mä oon oppinu tähän ikään mennessä", Kirsi opasti tuttavallisesti, niin kuin vanhalle ystävälle, ja mä katsoin sitä nyökytellen, hymyilin taas vähän. Kirsi oli rento, se tuli juttuun kaikkien pubin vakkareiden kanssa. Myös mun, vaikka en kai mä kuitenkaan ihan vakkari ollut, toivottavasti ainakaan. Sen verran usein mä täällä kuitenkin itsekseni istuin, kun asuin ihan vieressä, että Kirsi tiesi mut nimeltä ja tuli silloin tällöin jutustelemaan.

Musta tuntui vähän säälittävältä ja vähän luuserilta ja nololta ja vähän alkoholisoituneelta, kun se tiesi mut.

"Oot varmaan oikeessa", myötäilin ja kulautin loputkin omenasiiderit kitusiini, kunnes ojensin lasin pöydän yli naiselle. "Mä voisin juoda vielä yhen bissen ja lähtee sit nukkumaan", mietin ja Kirsi valutti mulle kaljan. Vilautin korttiani maksupäätteessä ja kiitin, kun sain täyden lasin huurteista eteeni.