Mä en tahdo unohtaa sun hymyä

Luku 5 - Ylimääräinen

A/N: moikka! siis vihdoin jatkoa tähän, oikeesti aivan jäätävän kauan on edellisestä luvusta :c anteeksi, en oo vaan saanu tätä lukua purkkiin. mutta nyt vihdoin ja oikeestaan inspaa tää teksti ja alma sekä varpu täl hetken hyvin paljon, joten eiköhän seuraava luku tuu melko pian! kiitos kaikille jotka lukkee, ootte ihania <333 😍

*

Luku 5 - Ylimääräinen

"Mitä sä teit?"

Abdin ääni rikkoi hetkellisen hiljaisuuden ja sen puheesta heijastui varovainen, kysyvä ihmetys. Mä avasin silmäni ja pudistin levottomana päätäni. Päässä heitti, mutta olo ei kuitenkaan ollut puoltakaan niin humaltunut kuin vielä aiemmin sisällä.

Mä en voinut uskoa, että olin yrittänyt tehdä jotain tuollaista äsken. Vaikka helvetti, mikä ihme? Varpu oli ollut siinä ihan yhtäkkiä, se oli muutenkin vaan yhtäkkiä, varoittamatta ilmestynyt takaisin mun elämääni, eikä me oltu enää Kiuruharjulla. Ei me oltu enää lähelläkään sitä kylää, mutta mun sydän löi edelleen aivan liian kovasti, kun mä edes katsoin sitä.

Mun tyhmä sydän.

Enkä mä koskaan osannut harkita. Mä vaan tein, mä olin sellainen. Ja varsinkin nyt, varsinkin, kun mä olin kännissä ja Varpu oli puhunut niin suloisesti. Kun se oli antanut anteeksi ja halannut, kun inho sen silmistä oli sillä tavalla hälvennyt. En mä ollut voinut itselleni mitään.

Ja nyt Varpu luuli, että mä en ollutkaan muuttunut. Että mä edelleen nauroin sille, tein siitä pilaa, halusin nolata sen. Että mä olin samanlainen kuin ennen, että mä olin niin kuin yläasteella, kun mä olin haukkunut, töninyt, ollut hirviö. Vähiten mä halusin enää olla mitään sellaista.

Mä en ollut sellainen.

Kaikki hyvä mieli tuntui valuvan musta hiljalleen ulos. Mä vajosin itseinhon syövereihin, mä vihasin itseäni taas vähän enemmän. Ehkä mä en ansainnutkaan mitään toista mahdollisuutta, ehkä menneisyyden teot tulisivat vaikuttamaan mun koko loppuelämääni. Ehkä se olisi mulle oikein.

"Alma?" Abdi kysyi, nyt vähän kovempaa, kun mä olin vaan hiljaa. Tumma kundi istui mun vieressäni ja mä näin silmänurkastani sen katsovan itseäni, vaikka tuijotinkin tiiviisti eteenpäin. Kata ja Rudi jutustelivat toisella puolella kuistia, eivätkä näyttäneet välittävän meistä.

Mä nakkasin loppuun palaneen röökin tuhkakuppiin ja sytytin uuden. Sama olisi ketjuttaa koko aski, en mä halunnut mennä enää sisälle. Ehkä mä jäisin tähän yöksi, rypemään itsesäälissäni ja humalassani.

"Sanoitko sä jotain Varpulle?" Abdi tiedusteli ja nyt sen ääni oli vaativampi.

Mä nielaisin ja pyöritin päätäni. Mä kelailin mielessäni, että tiesiköhän Abdi mun ja Varpun menneisyydestä, tiesikö se, mitä mä olin tehnyt, millainen mä olin ollut. Tiesikö se, mihin mun ja muiden kiusaaminen oli johtanut lopulta, tiesikö se, että - tiesikö se, että Varpu oli päätynyt osastolle, kun sillä oli ollut ysiluokalla niin paha olo.

Tiesikö se mitään?

"En mä sanonu, ei se sitä", sain lopulta pukahdettua.

Kiersin toisen käteni mustan Puman hupparin peittämän ylävartaloni ympärille ja käänsin kasvoni kohti Abdia. Sen humalainen katse seisoi, mutta se näytti silti yhtäkkiä ihmeellisen skarpilta.

Kata ja Rudi liikahtivat toiselta puolen kuistia, ne olivat nähtävästi lopettaneet tupakkatuokionsa. Ihme kyllä, ne eivät jääneet siihen päivystämään ja ihmettelemään, niin kuin humalaisilla ihmisillä yleensä oli tapana, vaan kävelivät takaisin sisälle.