Mä en tahdo unohtaa sun hymyä

Luku 4 - Jotain, mitä ei olisi pitänyt

A/N: moikka, viimein tähän jatkoa, anteeks, kun tässä on kestäny :c mua siis inspaa tää stoori ihan hulluna ja kaikki juonikuviot sun muut on mun päässä valmiina, mutta jostain syystä teksti on vaan jumittanu. mä en tiiä, että onks mun vaan helpompi kirjottaa noita mun muita tekstejä (tai kahta muuta) just siks, että ne sijottuu kiuruharjulle ja niissä seikkailee niitä hahmoja, jotka on mulle tosi tuttuja. ja tässä sit kaikki nää tyypit (tai sivuhahmot) on silleen itellenikin ihan uusia ja kaikkee, en tiiä!

mutta nyt viimein jatkuu, ja kauhee draivi sillai päällä, että tekis vaan mieli kirjottaa tätä ihan hulluna lisää. ois vaan aikaa 😁

hei kiitos kun luette ja voteette ja siis kiitos hullun paljon kaikista ihanista kommenteista, pistää hymyilyttää niin mielettömästi, love u!! <33

**

Luku 4 - Jotain, mitä ei olisi pitänyt

"Sä oot ihan kummallisen hyvällä tuulella tänään."

Rasse nojautui sanojensa päätteeksi hengästyneenä kehän naruja vasten ja pyyhkäisi otsaansa nyrkkeilyhanskaan. Me oltiin tultu salille treenaamaan heti aamusta, kun molemmilla sattui olemaan vapaata, eikä Rasmuksellakaan ollut pitkää yövuoroa takana. Vaikka mä olinkin aamu-uninen, niin oli jees sparrailla näin aikaisin, kun salilla ei ollut vielä ketään.

"Mitä sä selität?" mä kysyin virnistäen ja varjonyrkkeilin pari lyöntiä kohti kauempana seisoskelevaa kaveriani. Hiki valui mullakin pitkin ihoa ja mä olin varma, että harmaassa topissa oli kamala läntti selkäpuolella. Me oltiin vedetty ihan kunnon treeni, mutta musta tuntui, että mä olin pääsemässä vasta vauhtiin.

Rasse pyöritti päätään.

"Et yhtään hermostu, kun auon päätäni - tiiätkö Alma, sä nyrkkeilet paremmin sillon, kun sua vituttaa", Rasse selosti ja mä katselin t-paitaan ja rentoihin urheilushortseihin pukeutunutta tummatukkaa kulmat koholla.

"Olinks mä huono?" kysyin ja kävelin Rassen viereen, nojauduin itsekin naruja vasten.

"Aika kevyitä noi sun koukut."

"Haista paska."

Pukkasin nyrkkeilyhanskan peittämällä kädelläni Rassea kylkeen ja kundi virnisti. Ehkä se oli oikeassa. Nyrkkeily oli jo nuorempana ollut mulle keino purkaa vihaa ja raivoa ja aggressioita ja yleistä vitutusta sekä pahaa oloa, joten ehkä mä sitten löin paremmin, kun en ollut ihan parhaalla mahdollisella tuulella. Toisaalta mä myös väsyin silloin nopeammin - nyt musta tuntui, että mä olin täynnä energiaa, saatoin vaan tanssahdella pitkin kehää.

Mä olin niin hyvällä tuulella.

Ei siihen kamalasti vaadittu, mun piristyspuuskaan, ei siihen vaadittu kuin yksi hymy. Ei siihen vaadittu kuin yksi hymy yhdeltä ihanalta tytöltä, ja mä olin ihan ekstaasissa.

Ensimmäisen kerran Varpu oli katsonut mua eri tavalla, puhunut eri tavalla, melkein hymyillyt. Enkä mä halunnut saada sitä hymyntapaista pois mun mielestäni, mä kelasin sitä vähän väliä, etten vaan millään unohtaisi. Mä en tahtonut unohtaa.

Mä tiesin olevani naurettava, mutta ihan sama. Ihan sama mistään. Mun sydän hyppelehti ihan vallattomana ja mun mahanpohjassa tuntui ihanaa kuplintaa. Mä ihan pursuilin jotain positiivista energiaa.

Siis minä, Alma Pyykkö - sama muija, voi luoja, mä olin sekaisin.

"Joko jatketaan?" kysyin ja siirryin pois reunalta, hölkkäsin takaperin keskelle kehää haastava katse sparrauskaverissani.