Alecro

luku 1

Kuinka kauan ihmisen täytyy kärsiä itsensä kanssa maailmaa vastaan, kunnes tietää oikeasti pääsevänsä joskus pois täältä? Kauanko oman suojamuurin rakentamiseen kuluu aikaa ja resursseja? Kuinka paljon syntejä ihminen aiheuttaakaan? Voiko koskaan oikeasti sanoa olevansa valmis?

Askel askeleelta, hengenveto hengenvedolta, hän, minä, sinä, kohtaamme sen. Olemmeko valmiita? Miten tämä vaikuttaa kohtaloomme? Palaammeko koskaan enää tavalliseen? Mikä edes on enää tavallista? Missä kulkee inhimillisen ja epäinhimillisen raja? Onko sitä edes olemassa? Mistä sen voi erottaa, jos sitä ei voi aistia? Mikä on elämässä tärkeintä? Keties luottamus, rehellisyys, kunnianhimo, eksemplaarisuus, kohteliaisuus, efektisyys, drastisuus, kunnioitettavuus, kiintymys tai rakkaus?

Ujeltava viima pyörteili humisevana tuulena tuon pitkän nuorukaisen ympärillä, leikitteli hänen litimärillä hiuksillaan, jotka aiemmin, kuivalla säällä näyttivät hohkaavan viattoman viljapellon värikirjoa. Satoja vesipisaroita lätsähteli pojan päälle kaikista ilmansuunnista. Vesi jätti jälkeensä ainoastaan vaatteet kastelevan vesinoron. Kylmät, halkeilkeet, tuohon ihmiseen törmänneet pisarat rikkuivat uusien tulessa tilalle. Ilma oli sateesta kostea. Matalapaine oli asustellut koko viikon kaupungissa. Pilvet majailivat synkkinä taivaalla ja itkivät loputtomia, kuulaan kelmeitä kyyneliään. Saumoista pitkäaikaisen käytön takia periksi antanut musta nahkatakki riippui pojan yllä. Hänen litimärät vaatteensa keinuivat nuorukaisen määrätietoisten, ripeiden ja raskaiden askeleiden mukana. Vesi litisi hänen pinnasta kuluneiden lenkkareidensa alla. Päättäväiset askeleet kuljettivat kantajaansa itsevarmasti edemmäs, syrjäisellä kadunpientareella. Usva kietoi tiukkaan, sakeaan syleilyynsä korkeiden, vanhojen talojen huiput. Usvaa oli kaikkialla näköpiirissä.

Viimein hän löysi etsimänsä. Käännyttyään viimeisen korttelin taakse, saattoi sateen keskeltä erottaa rämän rakennuksen, jota saattaisi ensisilmäyksellä luulla pelkäksi autiotaloksi. Pojan astuessa viimeiset askeleet sisään, havaitsi hän ympärillään mystisen, epämiellyttävän tunnelman. Lähellä olevan tiskin takana istuva vanha mies kohenteli kastanjanruskeiden silmälasiensa asentoa nenällään ja suoristi kumaraa ryhtiään hänen astellessaan lähemmäs.
"Herra Cass, oletan?" Sukunimeltään esitelty henkilö nyökkäsi pieneleisesti ja tiiraili paikkaa tummien kulmiensa alta. Mies asteli tiskinsä takaa ja viittoi seuraamaan. Herra Cassiksi kutsuttu nuorukainen seurasi varuillaan miestä kulahtaneen, epämiellyttävästi narisevan puuoven luo. He astuivat sisään istuutuen toisiaan vastapäätä viininpunaisille nahkatuoleille miehen esitellessä itsensä Bentley Aaderwolfiksi. Kello tikitti ikävän kuuluvasti. Bentleyn ääni oli korvia raastavaa, aivan kuin loukkaantuneen korpin rääkynää. Poika puristi kyntensä kämmeneensä, yrittäen hallita ärtymyksensä.
Hän selitti miehelle viimeaikaisia tapahtumia, Bentleyn nyökkäilessä lasiensa takaa. Mies murtisti ryppyistä suutaan ja veti muutaman huteran viivan sotkuiseen muistilehtiöönsä.

Aikaa oli kulunut suurinpiirtein kaksi ja puoli tuntia, kun Bentley huokaisi ääni rahisten ja sulki muistilehtiönsä nostaen samalla katseensa asiakkaaseensa.
"Alitajuntasi on vain vaurioitunut. Taisit saada aikamoisen iskun. Mutta älä huoli, illuusiot loppuvat kyllä aikanaan. Eräs toinenkin on saanut hallusionaatioita, hän oli eräs melko hiljainen tyttö jostakin kauempaa. Mutta menehän nyt, en voi auttaa sinua enempää. Sinun on käytävä tämä taistelu yksin. Pystyt siihen, älä pelkää mitään, luota vaistoihisi."
Herra Cass murahti vaimeasti astellessaan miehen perässä ulos inhottavasta huoneesta. Oven suuaukolla Bentley ojensi kätensä ja poika läimäytti setelinipun hänen käteensä jatkaen samalla matkaansa ulos. Sade oli lakannut hyödyttömän keskustelun aikana. Aaderwolf oli ainoastaan ryöstänyt hänen rahojaan. Cass suoristi kauluksensa ja harppoi ulkoilmaan.
Ilta vaihtui yöksi, eivätkä pilvetkään enää vuodattaneet kyyneleitään muiden niskaan. Kaupungin valot jäivät hänen taakseen, pojan kääntyessä syrjäkadulle. Se oli oikoreitti hänen kotiinsa. Cass mietti tapaamistaan Bentleyn kanssa, kuinka oli kertonut joutuvansa auto-onnettomuuteen noin vuosi sitten ja kuinka oli alkanut saamaan eriskummallisia hallusinaatiokohtauksia tuosta hetkestä lähtien. Välähdykset ja illuusiot olivat riivanneet häntä oikeasti, muttei hän ikinä ollut missään auto-onnettomuudessa ollut. Huvittunut virne kohosi pojan suupielille hänen miettiessään kuinka helppoa valehtelu oli oikeastaan ollut. Letkein tunnelmin jatkoi tuo nuorukainen matkaansa kohti kaukana edessäsä siintävää asuntoaan. Ei kulunut montaakaan varttia kun oli hän jo saapunut kotiovelleen. Satunnaisia lenkkeilijöitä kirmaili taaempana pojan astuessa viimeiset harppaukset ovensa luo. Hän kaivoi märkien housujensa taskusta avaimen ja kohotti sen lukkoa kohti. Kaikki tapahtui niin nopeasti. Sekunnin sadasosassa valkoinen valo täytti hänen näkökenttänsä. Hänen katseensa sumeni nopeasti ja pojan päähän hyökyi piinaava kipu. Päänsärky ei kuitenkaan ollut ainoa ärsyke. Tuntui, kuin kaikki voima olisi imetty hänen vartalostaan, aivan kuin hän olisi juuri juossut satoja kilometriä pysähtymättä, tietämättä määränpäätään. Poika lysähti romahtaen maahan. Hän kuuli taas sen saman äänen kirkuvan apua jossain kaukana, saavuttamattomissa. Sankka sumu saavutti hänet tornadon lailla pyörteillen. Hän vajosi pimeyteen. Kirkkaat välähdykset vetivät häntä puoleensa, mutta nuorukainen oli ja pysyi pimeydessä. Punainen, raudanhajuinen, tahmea, sankka neste vuoti hänen ruumistaan pitkin. Kipu, tuska, hirveä vimma. Pimeys, hämäryys, synkkä elämä.
Hän ei tuntenut enää verta tai havainnut muutakaan erikoista. Nuo kohtaukset olivat kamalia, toisinaan hän näki niistä jopa unta yrittäen pelastaa sidottua ihmistä. Kerran hän oli nähnyt saman oloisen henkilön valveilla, kunnes oli taas vajonnut tiedottomuuteen. Hän haroi vaaleita hiuksiaan hajamielisesti ja harppoi laittamaan television päälle. Kuvaruudussa välähteli salamoita ja pisaroita, sade oli puhjennut jossain naapurikaupungeista. Toimittajan ääni sekoittui kameran ympärillä pauhaavaan myrskyyn. Meteorologi Daisy Willow selosti jotakin ukkoskuuroista ja lämpötilan muutoksesta. Jokin naisen takana kiinnitti kuitenkin hänen huomionsa. Kaukana taaempana hän erotti tytön hahmon tasapainottelevan katonharjalla. Kuvauspaikkana toimi Collinsonin pilvenpiirtäjä. Poika räpäytti silmiään ja tyttö oli poissa. Hän liikahti epävarmana, se oli varmaankin pelkkä harhakuvitelma. Ei, ei se ollut. Hän oli todellakin nähnyt tytön ääriviivat, tyttö oli astellut pilvenpiirtäjän katolla ja yhtäkkiä - hävinnyt. Tytön oli täytynyt pudota ja kuolla. Poika huokaisi pettyneenä, miksi tyttö olisi ollut niin uhkarohkea ja typerä ja miksi toimittajat eivät olleet huomannet mitään? Hän painoi päänsä käsiinsä, kuin koko kallo olisi yhtäkkiä muuttunut luusta lyijyksi. Hänen päässään taisi olla jotain pahasti vialla.