Alecro

luku 2

Kylmänkostea viima pakotti hänet nostamaan villaisen kauluksensa leukapieltensä korkeudelle. Jäinen tuuli nuoleskeli miehen lumenvalkeita kasvoja inhottavasti hänen harppoessaan syrjäisten katujen halki tuttuun tapaansa - yksin. Mies vartioi ympäristöä tiukalla katseellaan. Kylmyys, pimeys rinnallaan, ei saanut häntä perääntymään aikeistaan edetä lyhyen ja yksinkertaisen suunnitemansa loppuun.
Oli pimeää, synkkää ja hämärää. Kosteaa, märkää ja vetistä. Viima pyörteili tuulen lailla. Yhtäkkiä hänen täytyi pysähtyä. Atleetin korviin kantautui ujellusta. Korvia huumaavaa kiljuntaa, sielua raastavaa huutoa. Mies oli etsinyt häntä koko illan ja puolet yöstä, mutta työ oli valunut hukkaan, liuennut kuin sokeri veteen. Mutta se hirveä kirkaisu vain jatkui ja jatkui. Ääni kuului varmastikin naiselle, siitä ei ollut epäilystäkään. Tuo ääni oli niin hirveän kivulias, täynnä tuskaa ja epätoivoa. Se oli äärettömän efektiivinen, vaikutti voimallisesti kuulijaansa. Mies koitti juosta äänen luo. Hän halusi saada selvää, kenellä oli mielestään oikeus satutaa niin herkkää olentoa, naisparkaa. Mutta jalat olivat juuttuneet tiukasti maahan. Aivan kuin hänen raajoihinsa olisi yhtäkkiä kiinnitetty valtavat ketjut, jotka kannattelivat kammottavan suuria painoja. Hän yritti livistää eteenpäin, mutta tunsi itsensä pikaliimalla vangituksi, heikoksi kääpiöksi. Mies ärähti tyytymätömänä, aivan kuin se muka auttaisi. Ehei - tuo sisälmyksiä riipivä ääni koveni. Eikö kukaan muu kuullut tuota kauhulla täytettyä avunhuutoa? Ympäristö tuntui pysähtyneen, ainoastaan pensaat keinuivat tuulen armolla holtittomasti.
Lyyhistyttyään voimattomana maahan kiljunta vain koveni ja koveni. Ääni kiehui tuskasta ja avunpyynnöstä. Mutta hän ei kyennyt tekemään mitään. Ei sitten mitään. Mies raivosi itselleen. Hän hakkasi jääkylmää asfalttia rystysillään ja rääkäisi turhautuneena. Mitä tämä oli? Elivätkö ne kamalat kohtaukset riittäneet, miksi häntä kidutettiin tällä tavalla? Veri purskahti esille nyrkin mäjähtäessä kovaa pintaa vasten. Kipu sykähteli hänen kädestään ja punertava, tahmea neste levisi tahrimaan hänen vaatteitaan ja maanpintaa. Rautainen, sankka haju kiri sieraimiin puoltavasti. Mutta mikään ei vienyt pois sitä kauheaa kirkumista. Mikään ei auttanut. Eikä kukaan ollut kuulemassa. Hän oli yksin, kuten aina. Mies alkoi täristä kauttaaltaan hallitsematta itseään enää ollenkaan. Ei ollut mitään, mikä voisi estää tajunnan haihtumisen syrjään. Mutta ikävä kyllä se oli alkanut käydä jo arkiseksi. Hän oli varma, ettei kestäisi kahta silmämräpäystääkän, kun kadulla makaisi verinen, pyörtynyt mies. Kiljuntaa, kirkumista ja huutoa. Sitä oli hänen päänsä täynnä. Mies sulki silmänsä valmiina vastaanottamaan autuaan apaattisuuden. Hän ottaisi vastaan mitä tahansa, mikä veisi kiljunnan kauemmas. Vaikka sitten menettäisi tajuntansa, sillä ei ollut enää mitään merkitystä. Hän menettäisi järkensä, mikäli ei pyörtyisi seuraavien sekuntien tulessa. Mutta ne sekunnit eivät vieneet häntä kauas, pois todellisuudesta, eivät riistäneet sisuksia repivää kirkumista. Tuo kiljunta täytti jokaisen solun kauhealla voimalla. Ikinä, koskaan, milloinkaan ei mies ollut kuullut mitään hirveämpää. Kohta ei olisi kyse enään tajunnan viemisestä, häneltä vietäisiin elämä.
Kun hän viimein avasi silmänsä, ihme oli tapahtunut. Mies kuuli jälleen tuulen suhisevan korvissaan ja tunsi veren valuvan kättään pitkin. Joten, nopean arvion tulokseksi hän ei ollut saavuttanutkaan kuolemaa. Oliko tämä unta, painajaista kenties? Mutta sitä ei ollut aikaa miettiä, sillä hänen näkökenttäänsä oli ilmestynyt elävä ihminen. Mies räpäytti silmiään, jokin hahmossa sai hänet luottamaan itseensä ja nousemaan ylös. Varjoista esiin astuva ihminen hymyili hänelle epävarmasti, aivan kuin hänellä olis ollut kiire jonnekin. Heilauttaessaan naiselle kättään nuorukainen tunsi kipua, mutta huomasi sen olevan sidottu. Hän nyökkäsi naiselle kiitokseksi ja oli nousemassa seisomaan, kunnes nainen yhtäkkiä pysäytti hänet. Maitosuklaisen pehmeänruskea käsi nousi hänen eteensä. Mies avasi suunsa kysyäkseen jotain, mutta nainen oli nopeampi ja alkoi selittää. Ääni oli täsmälleen sama, kuin se, joka oli ollut riistää hänen mielenterveytensä. Mutta tällä kertaa sävy oli lämmin. Kiljunnan sijasta naisen lohenpunertavilta huulilta syöksyvä sanatulva oli rauhoittavin ääni mitä tämä atleetti oli aikoihin kokenut.
"Alecro, kuuntele nyt tarkkaan."