Älä sano mitään

Luku 1

Vasta yksi koulupäivä on takana ja minä haaveilen jo kuolemasta. Olisiko tämä lukuvuosi voinut alkaa paremmin? Sain koko luokan kääntymään minua vastaan jo ensimmäisen tunnin aikana. Minulla ei ole yhtäkään ihmistä turvana. Olen yksin ilman mahdollisuutta puolustautua. En tahdo edes tietää, mitä seuraavat päivät tuovat tullessaan. Olen aina tiennyt olevani ylimääräinen, minne ikinä menenkin, mutta ennen jaksoin toivoa vielä parempaa tulevaisuutta. Nyt en jaksa enää edes haaveilla siitä. Eikö kahdeksan vuotta kärsimystä ollut jo tarpeeksi? Yksikään luokaltani ei tunne minua ja he päättivät heti vihata minua.

Puhelimen violetti merkkivalo ilmoittaa minun saapuneen wapissa viesti. Hamuan sen vierestä käteeni ja avaan tottuneesti lukituksen. Viesti on yhdeltä luokkalaiseltani. Hänen nimensä oli Sofia. Varmaan luokaltani pahimmalta vaikuttava hirviö. Tyttö kertoo viestissään vihaavansa minua. Se ei yllätä minua, koska kaikkihan minua vihaavat. Jätän sen ilman kummempaa huomiota. Sen ajatuksen voimalla poistun nopeasti luokan ryhmästä, koska ei siitä ole minulle mitään hyötyä. Jään tuijottamaan keskusteluluetteloa, jossa ei kyllä ole mitään ihmeellistä katsottavaa. Ei kuitenkaan pitkään, koska pian saan Sofialta pommituksen siitä, miten tyhmä, läski, ruma ja heikko olen, koska poistuin. En edelleenkään vastaa niihin viesteihin mitään. Päätän kuitenkin vaihtaa nopeasti tilani.

"✖ Anna minulle lupa hypätä junan alle ✖", lukee nyt tilassani, kun saan sen muutettua.
En jaksa miettiä, mitä moskaa saan sen takia niskaani. Lasken puhelimen jälleen matolle viereeni.

Olenko minä oikeasti niin kauhea, kuin kaikki väittävät? En tiedä siihen varmaa vastausta, mutta minusta tuntuu, että se on totta. Ei se mitenkään voi valhe olla. Katselen käsissäni olevia haavoja ja arpia. Milloin vajosin niin alas? En muista, milloin vajosin. Muistan kuitenkin ensimmäiset viiltoni. Tein muutaman pienen pintanaarmun teroittimen terällä oikeaan käteeni viidennen luokan alkaessa. Siitä se lähti. Nyt olen tehnyt sitä kaksi vuotta eikä loppua näy. Viiltojen tekemisestä ei ole kummemmin apua, mutta se tuntuu vain niin helpolta ja hyvältä ajatukselta, kun olo on sanattoman huono. Kukaan luokaltani ei onnekseni tiedä, mitä minä käyn läpi. Se antaisi heille varmasti vain lisää syitä vihata minua.

Ahdistus puristaa rintaani ja kylmät väreet valuvat selkääni pitkin. Se tunne saa minut haukkomaan henkeä. Nousen käsi kaulalla istumaan ja painan molemmat käteni solisluiden päälle. En tiedä edes tahdonko taistella. Olisiko minun parempi vain luovuttaa? Kahdeksan vuotta taistelua on jo liikaa. En minä voi enää pelastua. Ei kukaan voi jäädä kaipaamaan minua. Suljen silmäni ja tunnen, miten lämpimät kyyneleet virtaavat poskiani pitkin. Painan terävät kynteni kiinni kämmeniin. Se sattuu, mutta pidän siitä. Kipu hätää ahdistusta kauemmas. Minulle jää ehkä pienet naarmut vähäksi aikaa, mutta ei sen pahempia jälkiä. Kukaan ei siis varmaankaan tule huomaamaan mitään.

"Sandra, iltapalalle", kuulen äitini pirteän äänen keittiöstä.

Nostan huulilleni pienen teennäisen hymyn ja irrotan kynnet kämmenistä. Nousen ylös lattialta ja suunnistan keittiöön.

Vaaleahiuksinen pirteä äitini istuukin jo pöydässä pikkuveljieni kanssa. Eihän siihen pöytään ketään muuta edes kannata odottaa, koska muita ei tule. Asumme neljästään yllättävän isossa rivitaloasunnossa, vaikka veljeni joutuvatkin jakamaan huoneen keskenään. Isämme kuoli kaksi vuotta sitten puolustaessaan minua joltain hullulta. Se tapahtuma on painautunut tiukasti päähäni enkä tule unohtamaan sitä varmaankaan koskaan. Minä olen ainut, joka sen tilanteen näki. Veljilleni sen miehen kuolema ei ollut läheskään yhtä vaikea asia kuin minulle. Veljistäni vanhempi viidennellä luokalla oleva Aaro oli minulle suurena tukena isän kuoleman jälkeen. Kolmannen luokan aloittanut Amos puolestaan on vasta nyt alkanut ymmärtää, että isämme on kuollut.

"Istu nyt edes", Maria nimellä tunnettu äitimme sanoo minulle.
Huomaan jääneeni taas jumiin ajatuksiini. Hymyilen vähän teennäisesti ja vetäisen tuolin pois pöydän alta. Kaadan lautaselleni vähän jogurttia ja mysliä sekä päälle hunajaa. Sekoitan mössöä haikea ilme kasvoillani. Ajatukseni seilaavat seuraavassa päivässä, jota en tahdo koskaan eteeni.

"Älä esitä masentunutta", Aaro sanoo naurahtaen katsoessaan minua.

Ne sanat ärsyttävät minua, mutta yritän olla näyttämättä sitä. Mistä hän tietää, jos olenkin masentunut? Eihän Aaro tiedä mitään siitä, mitä päässäni pyörii. Lusikoin vain mitään sanomatta iltapalaa suuhuni. Syötyäni nousen vain pöydästä nopeasti mitään sanomatta ja vien astiat tiskikoneeseen.

Kaatuan velttona sängylleni. En tahdo miettiä mitään. En ainakaan seuraavaa päivää. Käännyn katsomaan ikkunasta sinistä pilvetöntä taivasta. Minua ei varmastikaan tulla hyväksymään varsinkaan sen takia, jos kukaan saa tietää uskostani. En ole kertonut siitä koskaan kenellekään muulle kuin äidilleni, joten edes veljeni eivät tiedä siitä mitään. Silitän hellästi käsissäni olevia arpia, koska kyllä nekin ansaitsevat rakkautta. Ehkä minä selviän edes yhdestä päivästä.