Älä sano mitään

Luku 19

Olen jo kotiutunut osastolle yllättävän hyvin. Ajattelin, etten voisi koskaan edes harkita sanovani, että viihdyn täällä. Luotan kuitenkin siihen, että minun on parempi olla täällä kuin kotona tai sairaalassa. Uskallan sanoa tuntevani osastolta vain kolme nuorta, mutta ei minulle ole mielestäni mikään kiire tutustumaan. Onhan minulla kuitenkin Mira, jolle voin purkaa kaiken sekä muuten vain mukavaksi paljastunut Nuutti. Inkaanhan olen täällä ensimmäisenä tehnyt tuttavuuden ja olemmekin nykyään aika läheisiä. Viihdymme paljon yhdessä ja hänen takiaan en enää edes yritän linnoittautua samalla tavalla huoneeseeni kuin alussa. Inka ja minut nähdään usein leikkimässä koirien kanssa, mutta lenkeille pääsemme niiden kanssa vain harvoin. Onneksi keksimme punapään kanssa helposti muutakin tekemistä, joten se asiaei juurikaan rajoita menoamme. Sen lisäksi mustan ja pitkän luonnonkiharoilla varustetun hiuspehkon taakse piiloutuva Saila viihtyy ainavälillä seuranamme. Hän on hiljainen, mutta osaa kyllä puhua yllättävän laajasti pienillä eleillä, joten hiljaisuus ei tytön kanssa paljoa häiritse. Kolmanteen tuttavuuteen olen tutustunut oikeastaan vasta tänään aamupalalla. Hän on suuriin mustiin vaatteisiin piiloutuva vaaleahiuksinen poika. Hän on kertonut nimekseen Vili. Vili on puhelias, kun hänelle uskalsi ensin jotain sanoa, mutta mitenkään hyvin en kuitenkaan sitä poikaa tunne.

Olen onnistunut suostuttelemaan Miran lähtemään kuskaamaan minua, Inkaa ja Viliä kirjastoon. Nykyään tuo tehtävä alkaa olemaan jo aika helppo, koska myös minun rajoitteitani on alettu purkamaan. Harvoin kuitenkaan yritän edes päästä minnekään muualle kuin kirjastoon. Luen edelleenkin paljon kirjoja, joten haluan aika usein päästä lainaamaan uusia. Enhän minä kuitenkaan jaksaisi lukea samaa kirjaa heti uudelleen, vaikka se olisikin todella hyvä. Olemme kaikki kolme nuorta ahtautuneet istumaan takapenkeille. Minut houkuteltiin keskipaikalle, koska olen kuulemma pienin, vaikka Inka onkin minua lyhyempi. Vili ei ihan ymmärrä, mitä iloa kirjastossa käynnistä voi olla, mutta raahautuu siitä huolimatta usein meidän mukaamme. Minulla ja Inkalla on ainakin sen takia hauskaa, kun nauramme pojan huvittaville huomautuksille. Pujottelen kirjahyllyjen välissä ja etsin tuttua hyllyä, josta tiedän löytäväni luettavaa. Suunnitelmani muuttuu äkkiä, kun huomaan yhdellä sohvalla istuvan pojan. Inka on kannoillani ja katsoo minua ihmeissään.

"Mitä sä oikeen aiot?" hän kysyy ihmeissään ja on tarraamassa kiinni käteeni.

"Tunnen tuon, haluun puhuu sen kaa", vastaan epäröimättä.

En anna punapään ottaa kädestäni kiinni ja suuntaan askeleeni itsevarmasti kohti sohvaa. Istahdan rauhallisesti sohvalle ja katson varovasti viereeni. En erehtynyt, koska Noel on minun silmissäni välillä liiankin tunnistettava. Hän lukee kiinnostuneena jotain kirjaa eikä huomaa minua. En uskalla sanoa mitään, mutta tökkään poikaa varovasti käteen. Hän säpsähtää ja kääntää katseensa minuun. Näyttää siltä, ettei poika meinaa tunnistaa minua. Hän laskee hitaasti kirjan kädestään, asettaa kirjanmerkin paikoilleen ja katsoo minua. Suuni vääntynyt varovasti pieneen hymyyn.

"Sandra", Noel ei saa suustaan mitään muuta ja halaa minua varovasti.

En ole nähnyt häntä muutamaan viikkoon enkä pariin päivään edes kuullut hänestä mitään, joten en osaa edes sanoa, miten hyvältä se halaus tuntuu. Minun on pakko myöntää itselleni, että minulla on ollut ikävä.

"Kuulin vähän veljeltäni, mitä sulle kuuluu", hän kertoo, kun on irrottanut otteensa minusta.

"Keneltä?" kysyn vähän hämmentyneenä.

Noel ei ole koskaan maininnut veljeään nimeltä, joten en voi olla varma, kenestä hän puhuu. Yritän saada mieleeni järkeviä vaihtoja siitä, kuka olisi voinut kertoa hänelle jotain. Saan mieleeni vain yhden, mutta se ei kuitenkaan tunnu oikealta.

"Nuutilta", nimi ei tule minulle kovinkaan suurena yllätyksenä.

Sen kuuleminen saa monta asiaa loksahtamaan paikoilleen. Monta omituista asiaa tuntuu nyt ihan järkeviltä. Jos olisin voinut olla varma tästä lopputuloksesta, olisin yrittänyt selvittää asian vielä nopeammin. Siinä tilanteesta minusta melkein tuntuu, että olisin salapoliisi, joka on juuri ratkaissut suuren rikoksen.

Illalla alan jotenkin miettimään veljiäni. En ole kuullut kummastakaan mitään sen jälkeen, kun tulin Lehtiniittyyn. Ensimmäisen kerran elämässäni joudun myöntämään, että minulla on oikeasti ikävä myös Aaroa. Amosta olen ikävöinyt aikaisemminkin, mutta en vanhempaa veljeäni. Nukahdan monen tunnin levottoman pyörimisen jälkeen siihen ajatukseen, että tahdon pian nähdä heidät.