Älä sano mitään

Luku 8

"Hullu. Sairas. Läski. Miksi mussa ei oo mitää hyvää? En jaksa suunnitella tulevaa, ku tuskin sitä ees tulee. Haluun pois täältä, en jaksa enää elää. Mun hulluus on paljastunut, joten senkin takii haluun vaa kuolla. En mä enää jaksa."

Puristan käteni nyrkkiin. Painan kynnet kämmeniin ja suljen silmäni. Lievä kipu vihloo siinä, mihin olen kynteni painanut. Tiedän, että tuosta ei jää jälkiä, mutta se on vain hyvä. Katson hiljaisena ikkunasta ulos. Tiellä laahustaa naapurissa asuva hyvin puhelias mummo. Hän on minulle tuttu, koska mummo on pysäyttänyt minut monta kertaa koulumatkalla, minkä takia olen meinannut melkein myöhästyä. Kyseinen mummo on ihminen, joka ei tiedä, mitä tarkoittaa, jos jollain on kiire.

"Sandra, mulla on nälkä!" säpsähdän huoneeni ovelle tulleen Aaron huutoon.

"Ota leipää, kyllä sä osaat. En oo vieläkään mikää palvelija", tuhahdan enkä edes vilkaise veljeäni.

Tiedän ärsyttäväni vastauksellani poikaa, mutta saman hän tekee minulle. Veljeni tietää kyllä ihan hyvin, milloin suostun tekemään ruokaa. Aaro lähtee ovelta paiskaten sen perässään kiinni. Otan pöydältä puhelimen käteeni ja istahdan sängylleni. Musta päiväpeitto on kurtussa, mutta en vaivaudu suoristamaan sitä. Vasta, kun olen tuijottanut hetken pimeää näyttöä, huomaan violettina välkkyvän merkkivalon. Olen oppinut paremmin kuin hyvin, mitä sen värinen merkkivalo tarkoittaa. Ennen en juurikaan reagoinut siihen, koska se tarkoitti vain, että joudun lukemaan viestejä, joissa minua vain haukutaan. Nyt oli muitakin mahdollisuuksia.

"Aattelin lähtee Riesan kans laavulle. Haluutko kähtee seuraksi?" luen hitaasti viestin ja väkisin huuleni vääntyvät hymyyn.

Minulla ei ole kuin yksi vaihtoehto, miten vastata. Tiedän, että äiti tulee pian kotiin, joten jätän keittiön pöydälle lapun, jossa kerron lähteneeni lenkille. Eihän se ole valhe, koska kyllä laavulle menon voi lenkiksi ihan hyvin laskea. Vilkaisen nopeasti olohuoneeseen, jossa veljeni ovat leikkimässä. Livahdan nopeasti oven ohi eteiseen toivoen, ettei kumpikaan huomannut minua. Olen juuri työntänyt kengät jalkoihini, kun veljeni ilmestyvät tuulikaapin ovelle.

"Minne sä meet?" Amos kysyi kiinnostuneena.

Amokselle totuuden kertominen ei olisi vaarallista, mutta en voi puhua totta, koska myös Aaro on kuulolla. Ei kuitenkaan ole vaikea keksiä järkevää vastausta.

"Lenkille", vastaan nopeasti ja yritän kadota tilanteesta nopeasti.

"Ethän mene, et ainakaan yksin", Aaro yrittää selvästi tivata minulta totuutta, jota hänen on turha toivoa saavansa.

"Menen, yksin", tuhahdan ja paiskaan ulko-oven perässäni.

Noel on onneksi tullut odottamaan minua Riesan kanssa sen verran kauas kodistani, ettei edes pihalta olisi ollut mahdollista nähdä heitä. En tahtonut, että ainakaan Aaro tai kukaan saisi selville minun liikkuvan Noelin seurassa. Tervehdin nopeasti poikaa, kun jatkamme matkaa. En tiedä kunnolla, missä laavu on, vaikkakin olen kuullut lähistöllä sijaitsevan muutamankin laavun. Tiellä ei kulje autoja, joten on yllättävän hiljaista. Pystyn varsin selvästi kuulemaan märkään asfalttiin osuvat askeleet ja Riesan varovaiset haukahdukset kuulostavat paljon kovemmilta, kuin ne oikeasti ovat. En uskalla sanoa mitään, joten katson vain hiljaa ympärilleni. Poika ei selvästikään tykkää kävellä hiljaisuudessa, koska alkoi itse kertoa minulle enemmän Riesasta. Minua ei todellakaan haitannut kuunnella selostuksia göötistä, koska muutenkin pidän koirista. Olihan se kuitenkin todella paljon parempi kuin ei mitään.

Minun arvoini mukaan kahden kilometrin pituisen hidaskulkuisen metsäpolun jälkeen saavuimme vanhalta näyttävälle laavulle, jossa en ollut ennen käynyt. Laavun edustalla oli nuotiopaikka, jonka ympärillä oli muutama penkki. Edelliset olivat vasta lähteneet, koska nuotio hehkui vieläkin.

"Oon pahoillani siitä perjantaista", sanon hiljaa ja vilkaisen varovasti Noelia.

"Ei sun tarvi pyytää anteeks", kuulen hänen rauhalliset sanansa.

Minun piti pyytää anteeksi, koska ei hänen pitänyt joutua kantamaan harteillaan tietoa mun ongelmista. En kenenkään muunkaan pitänyt saada tietää. En halunnut vaikuttaa siltä, kuin olisin hakenut huomiota, mitä ei halunnut tehdä. Enkä edes vaikuttaa siltä. Ihmettelen edelleen vain, miten poika ei ole halunnut hylätä mua. Tuskin minä hänelle edes kaveri olen, mutta ehkä en kuitenkaan ole se ihan vihatuin ihminen.

"Mutta kun en haluu et sun pitää kantaa mun ongelmii", sanon hiljaa ja rapsutan varovasti lähellä pyörivää Riesaa.

"Mä kyl autan sua hakee apuu, jos vaa haluut", kuulen rauhalliset sanat, joista paistaa selvästi päättäväisyys.

Noelin tuntuvat tärkeiltä, mutta ihan kuin ne eivät liittyisi mitenkään mihinkään. En tiedä, haluanko apua. Tai siis kyllä haluan, mutta en tiedä, miten saisin tarvitsemaani apua. Ajatus jollekin aikuiselle puhumisesta kuulosti todella ahdistavalta. Mitä apua jostain psyykkarista voisi muka olla, koska sellaiselle olisin vain yksi asiakas muiden joukossa.

"En mä oikee tiiä", vastaan lyhyen hiljaisuuden jälkeen ja tuijotan maata.

"Mieti rauhassa, mut mulle voit aina puhuu", poika vastaan rauhalliseen tapaansa.

Minun on vaikea käsittää, miten Noel edes pystyy pysyä koko ajan niin rauhallisena ja tyynenä. Tiedän kuitenkin pojan myös osaavan olla myös vihainen, mutta sellaista käytöstä hän näyttää vain hyvin harvoin.

Istun hiljaa penkillä ja katson palanutta nuotiota. Noel tarjoaa minulle viinirypäleitä, mutta en ota yhtäkään, koska en halua. On minulla syvempikin syy olla ottamatta, mutta sen tahdon pitää vain omana tietonani. Riesa ilmoittaa kovaan ääneen, että laavun suuntaan on tulossa ihmisiä.

"Lähdetään, nyt", sanon nopeasti ja nousen jopa seisomaan.

Minun onnekseni Noel ei ala väittämään vastaan. Minä nappaan käteeni penkillä kasan olleen hihnan ja poika käskee Riesan seuraamaan. En halua ottaa sitä riskiä, että joku tuttu näkisi minut Noelin seurassa. Poika taisi olla aika samaa mieltä, vaikka hän ei taida ihan yhtä tiukasti vastustaa asiaa. Kerrankin olen kuitenkin tuntea, että minun mielipidettäni kuunnellaan.