My precious

Luku 1: Jos näin olisi käynyt

"Smeagol! Katso! Kala nykii!" veneessä istuva puolituinen hihkui innoissaan. Hän kiskoi onkivapaansa ja huitoi päätään sitä kohti koittaen saada toisen pikkumiehen huomion. Tuo toinen sitten kumartui katsomaan toverinsa onkea.
"Voi pojat! Tuota syödään vielä koko päivän ajan", Smeagoliksi kutsuttu kähähti riemukkaana. Hän kietoi kätensä ystävänsä vyötärölle ja koitti auttaa kalan kiskomisessa. Smeagolin oma onki lipesi hänen otteestaan ja alkoi valua kohti veden hyytävää pohjaa ja hän kääntyi ottamaan sen kiinni. Samalla kala nykäisi lujaa ja Deagol, se toinen hobitti, lennähti äkkiarvaamatta veteen huudon saattelemana. Smeagol hätkähti säikähtäen ja kääntyi nopeasti katsomaan ystävänsä perään veneen keikkuessa villisti yllättävän liikkeen takia.
"Deagol!" Smeagol huudahti ja alkoi villisti soutaa itseään sinne suuntaan, jonne Deagol oli veden alle uponnut.

Kala kiskoi yllättävän kovaa, mutta Deagol ei aikonut päästää moista saalista pakoon. Hän puristi onkeaan tiukasti ja koitti pidättää hengitystään. Vesi sumensi hänen näköään, eikä hän enää tiennyt oliko veden pohjassa törröttävä juttu puun laho oksa vai liikkumaton vesikasvi.
  Deagol huomasi happensa vähenevän, vaikka tuskin hän oli kauaa veden alla ollut. Uiminen - saati sitten sulkeltaminen - ei ollut hänen vahvuuksiaan. Parempi päästää irti. Eihän hän kuolleena tulisi syömään kalaa kuitenkaan. Juuri kun hänen otteensa onkivavasta  irtosi ja hän oli lähdössä uimaan pintaa kohti, jokin syvänkultainen ja kimaltava pisti kirkkaasti hänen silmäänsä veden mutaisesta pohjasta. Oli kuin hehkeä loiste olisi häntä kutsunut. Hän ei voinut vastustaa, vaan kurotti kättään puristaen sormensa pienen esineen ympärille. Se tuntui viileältä kuin vesi hänen ympärillään, mutta sen kutsu tuntui lämpimänä olona kehossa. Deagolin päässä tykytti ja hän ponnisti rajusti kohti pintaa. Pärskähdellen hän raahasi itsensä rantatörmälle, muttei kyennyt makaamaan siinä tunteetta. Hänen oli aivan pakko ryömiä ylemmäs ruohikkoa pitkin. Nyrkin sisältä paljastui se kiillellyt esine mudan keskellä. Tarkemmin kun muutaman sekunnin sitä katseli, huomasi hobitti sen olevan sormus. Käsi vapisi kun hän nosti sitä valoa kohti pärskähdellen hiukan.
Kultainen sormus oli yksinkertainen, lähestulkoon typerän yksinkertaisen näköinen, mutta siinä oli erilaista vetovoimaa. Deagol tuijotti sitä laahentunein pupillein eikä edes kuullut vaimeita askeleita takanaan.
"Deagol! Onneksi sinun kävi hyvin", Smeagolin tuttu ääni sanoi ja käsi laskeutui Deagolin olkapäälle kevyesti. Deagol ei vaivaaantunut edes vilkaisemaan serkkuaan vaan jatkoi sormuksen transsinomaista tuijottamista.
"Kuule, mikä sinulla siinä on?" Smeagol kysyi ja nojautui lähemmäs katsoakseen sormusta. Deagol puristi nyrkkinsä nopeasti kiinni ja kääntyi katsomaan Smeagolin ilmettä. Hänen pupillinsa olivat laajenmeet hullun lailla ja verisuonet silmämunissa punoittivat pelottavasti. Hän oli ehtinyt nähdä sormuksen ja oli sen lumoissa yhtä kovasti kuin Deagol. Smeagol näki tuon kiivaan huuman Deagolin kasvoissa kun hän alkoi yhtäkkiä kavuta seisaalleen ja pakittaa kauemmas Smeagolista.
Hän haluaa sen, oli ainoa ajatus Deagolin päässä kun hän melkeinpä eläimellisesti sähähtäen peruutti vielä lisää. Smeagol otti askeleen lähemmäs. Hän totta vie halusi sormuksen. Halusi enemmän kuin mitään. Tuo petollinen voima kun pääsi niin helposti pieniin vallanhaluisiin päihin.
  "Mistä sait tuon?" Smeagol kuiskasi vapisevalla äänellä tuijottaen Deagolin valkoiseksi mennyrtä puristunutta nyrkkiä.
   "Joen pohjamudassa se lepäsi", Deagol vastasi hakien katsekontaktia sitä kuitenkaan saamatta.
   "Anna se minulle, serkku hyvä", Smeagol sanoi mairean tekohymyn noustessa hänen kasvoilleen. Hän viimein kohtasi Deagolin katseen.
   "Miksi antaisin? Minä sen löysin", Deagol kivahti.
   "On sentään syntymäpäiväni... ja haluan sen", Smeagol sanoi nyt hampaitaan kiristellen. Hänen ruskeat hiuksensa roikkuivat hänen kasvojensa vierellä ja kehystivät entisestään kalpeaa ihoa.
   "E-ei! Se on minun", Deagol sanoi. Hän ei ehtinyt tehdä muuta, kun Smeagol jo hyökkäsi häntä kohti ojentaen kätensä kohti hänen nyrkkiään. Viha paistoi tuon silmissä. Nopeasti Deagol työnsi vapaan kätensä kohti Smeagolin kasvoja. Smeagol hapuili raivokkaasti sormusta. Hetken aikaa he siinä nahistelivat ja lopulta kaatuivat maahan. Estoliikkeet vaihtuivat lyönneiksi ja potkuiksi ja Smeagolin alahuuli vuosi verta. Deagol vei kätensä kohti Smeagolin kaulaa, mutta silloin Smeagol iski ja nappasi sormuksen maasta aivan Deagolin pään vierestä. Deagol huusi kovaa ja kumartui purrakseen Smeagolin toista kättä. Nyt oli Smeagolin vuoro rääkyä. Sitten hän pomppasi pystyyn ja lähti kättä huitoen pakenemaan paikalta. Deagol nousi ylös ja juoksi perään.
   "Tule takaisin niin sinun ei käy huonoa huonommin!" hän uhosi.
   Smeagol kääntyi katsomaan ja kompastui juureen. Sormus lennähti hänen kädestään ja Deagol hyökkäsi hänen päälleen koittaen pidätellä häntä ja samaan aikaan etsiä sormusta maasta. Smeagol vei hetkeäkäön epäröimättä kätensä serkkunsa kaulalle ja alkoi kuristaa. Hetken aikaa Deagol jaksoi rimpuilla, mutta nopeasti oli voima hänestä tukehdutettu ja hän lopetti huitomisen. Hänen silmänsä liikkuivat villisti ja hän yritti puhua, mutta ei kyennyt. Smeagol tuijotti hänen sinertäviä kasvojaan yläpuolellaan ja hymyili. Hymyili niin pahasti kuin osasi - ja se tosiaankin oli paha hymy. Yhtäkkiä sormuksen tuoma itsevarmuus alkoi heiketä ja Smeagol tajusi kuristavansa parasta ystäväänsä, serkkuaan. Hän päästi irti ja tönäisi Deagolin sivulleen osittain järkyttyneenä tekosistaan ja osittain yllättyneenä  rohkeudestaan. Deagol alkoi välittömästi kiskoa happea niin että hänen silmänsä pullistelivat vuoroin ulos ja vuoroin sisään. Hän tärisi ja haukkoi henkeä, kunnes viimein happi saavutti hänet ja hän hieman rauhoittui, vaikka huohottikin vielä.
Smeagol puolestaan nousi istumaan ja repi keväänvihreää ruohoa kun mietti mikä häneen oli mennyt.
"Parasta varmaan heittää sormus menemään", Smeagol sanoi vaisusti. Deagol makasi liikkumattomana silmät ummessa, mutta nyökytti sitten päätään hitaasti. Smeagol ojensi vapisevan kätensä sormusta kohti ja otti sen sitten kämmenelleen. Hän tunsi sen vedon. Sen, miten sormus ei halunnut tulla jätetyksi. Mutta ei Smeagol sitä oikeasti aikonut jättää.
   Deagol katseli tarkkaan, kun Smeagol laahusti rantaan ja tiputti sormuksen takaisin synkkäön veteen. Se katodi pinnan alle nopeasti, mutta näkyi pohjasta asti. Smeagol kääntyi hiljaisen hetken jälkern takaisin ja laahusti Deagolin vierelle. Hän ojensi kättään, mutta serkku ei hyväksynyt sitä vaan kömpi itse vähän horjuen pystyyn.
  "Anteeksi", Smeagol mutisi nolona.