Se, joka ei puhu [Tauolla]

2. Pelko

Kun mulla vihdoin oli vaatteet päällä ja meikit naamassa, me lähdettiin Luukaksen kanssa koululle. Mä en puhunu paljon mitään, pelkäsin vaan jo ajatustaki niistä katseista joita mä tulisin saamaan. Luukas kyllä huomas sen, ja oli tavallistaki puheliaampi ihan vaan helpottaakseen mun jännitystä. Tai niin se ainaki sano. Tosiasiassa mä olin melkein kauhusta kankea. Helppohan sen oli sanoa, sen ei ollu ikinä tarvinnu ajatella muitten mielipiteitä. Se pysty vaan olemaan oma ittensä, ja se hyväksyttiin joukkoon ihan tuosta vaan. Mä olin vaan surkimus, joka osas herättää korkeintaan myötähäpeää, jos joku nyt edes sattu huomaamaan mut.

Luukas oli huomannu, ja mä olin siitä kiitollinen, mutta välillä mä mietin, että miks mä en ollu lukenu sen sopimuksen pikkupränttiä, vai oliko sitä koko sopimusta olemassakaan. Tää nimittäin oli vaan yks niistä hulluuksista, joihin Luukas oli mut vetäny. Mä mietin myös, että miks mä annoin sen suostutella mut mukaan kaikkeen tyhmään, mut en mä loppujen lopuks ihan tarkalleen tienny.

Kai mä vaan olin niin kiitollinen sille kun se jakso vetää mua perässään joka paikkaan ja välittää, koska oikeesti mä tunsin itteni vaan ylimääräseks painoks. Mä olin just sellanen tylsä surkimus, ja silti se halus olla mun kaa. En mä sitte hennonu sanoo sille ei, kun se oli niin innoissaan jostakin asiasta.

Koulun pihassa mun jalat ei enää suostunu liikkumaan. Mä jumituin sadan metrin päähän etuovesta, ja vaikka mä kuinka yritin vakuuttaa itelleni, ettei se ollu niin paha, niin mä en saanu mun hakkaavaa sydäntä rauhottumaan. Se paukutti mun rinnassa niin kovaa, että musta tuntu, että kohta se tulee sieltä ulos. Mä en edes huomannu, että Luukas oli lähteny ja tullu takasin, ennen kun se kysy: "Ooksä kunnossa?"

En mä ollu, mä pelkäsin enemmän ku mä uskalsin myöntää ees itelleni, mut koska mä olin tyhmä ja jääräpäinen, mä vaan vilkasin sitä ja nyökkäsin. Kun mä kävelin sen perässä oville, mä aloin miettimään, että mitä mä oikein pelkäsin. Ihmisiäkö? Pystyykö katseet tappamaan tai sanat saamaan aikaan haavoja? Mä epäröin ehkä kaks sekuntia ovella, ja astuin sitte sisään.

"Dramaattista", mä ajattelin ku mä kohtasin ensimmäiset katseet. Mun sisäinen monologi just sillä hetkellä oli ku suoraan jostain kirjasta. "Ja niin kirjan päähenkilö huomasi astuneensa uuteen maailmaan, jossa ei ollut sijaa pelolle tai kivulle. Hän katseli sitä ylpeänä siitä, että oli uskaltanut avata oven."

{näkökulma vaihtuu hetkeksi}

Monet katseet kääntyivät kun tyttö astui ovesta. Hän oli muuttunut niin paljon, että yksikään ei tunnistanut häntä samaksi henkilöksi, joka edellisenä vuonna oli viettänyt joka ikisen äidinkielen tunnin nurkkapulpetissa kirjaa lukien. "Onks tänne tullu joku uus?" kuului monen kysymys. Lopulta joku löysi vastauksen: "Eiks toi oo se yks tyyppi ceeltä, se joka ei ikinä puhu?" "Mitä sille on tapahtunu?" "Mistä se repi noi vaatteet?" "No jep, kaikkihan tietää, ettei sen porukoilla oo rahaa, niinku ikinä?" Hämmennys ja kysymykset levisivät kuin kulovalkea tytön kävellessä parhaan ystävänsä perässä käytävää pitkin. "No se puhuu nyt!" hän olisi halunnut huutaa.

Mutta hän pysyi hiljaa, etsi vain kasvoilleen itsevarman hymyn ja jatkoi kävelyään. Hän ei tiennyt, oliko hymy aito vai ei, sillä kaikki tämä uusi oli saanut hänen olonsa niin hyväksi, että hymyileminen olisi ollut vain luonnollinen reaktio siihen. Hän ei tiennyt paljoa muutakaan, vain sen, että hän ei ikinä aikonut palata siihen elämään, joka hänellä oli ollut. Sillä ennen kukaan ei tiennyt hänen nimeään, ketään ei kiinnostanut mitä hänellä oli päällään, ja nyt, vihdoin, kaikki janosivat tietää hänestä, ja kaikki katselivat hänen vaatteitaan, toiset hämmästyneinä, toiset kateellisina.

Ja hän olisi halunnut kaatua ystävänsä kaulaan ja itkien kiittää häntä siitä, että oli saanut nähdä tämän, vaikkei hän oikeasti ollut vielä nähnyt mitään, sillä kaikkien niiden vuosien jälkeen hän tunsi itsensä täydeksi, aivan kuin häneltä ei puuttuisi mitään. Silloin hän ei vielä tiennyt, että maine oli kuin huume, sitä janosi aina vain lisää, ja aivan pian hän löytäisi itsensä syyttämässä itseään kaikesta tästä, mutta juuri sillä hetkellä hän oli niin onnellinen, ettei hän tajunnut muuta. Hän luuli nyt tietävänsä miltä elämän kuului tuntua, eikä hän aikonut luopua tuosta tunteesta, mitä ikinä se veisikin.