Oneshots

Vielä kerran

TW kuolema ja sairaus, en oo erityisesti määritellyt, mistä sairaudesta on kyse🥺

***

Istuin siinä ihan hiljaa. Pelkäsin, että kaikki rikkuisi pienestäkin liikkeestä. Tuntui, kuin olisin ollut väärässä paikassa ilman lupaa. Vaikka totta kai mulla oli lupa. Sen ajatuksen rohkaisemana kosketin Pietan kättä kevyesti, edelleen alitajuntaisesti peläten kaiken rikkuvan.

"Muistatko", kuiskasin. Mun ääni oli tunnusteleva, se tuntui leviävän pieneen huoneeseen kuin kaste kesäaamuina.

"kun me leikittiin piilosta meiän mökillä?" kuiskasin. Ääni rauhoittui, se kuului, muttei enää niin kovana.

"Sä menit piiloon saunan lauteitten alle. En löytänyt sua mistään. Mua alkoi itkettää. Pelkäsin, et karhu oli syönyt sut", jatkoin. Naurahdin kevyesti.

"Isä antoi mulle mansikoita ja käski etsiä sua vielä hetken. Mä en halunnut. Juoksin saunalle, istuin siihen lattialle ja itkin. Sä kömmit sieltä lauteitten alta, syötit mulle niitä mansikoita ja halasit", mä sanoin.

Mä otin Pietan käden omaani, ihan kunnolla. Pidin sitä siinä etsien turvaa, vaikka se tuntui ihan erilaiselta. Silti se antoi mulle jonkun pienen rohkaisun. Se kuiskaili mulle lyhyitä, pieniä toiveita. Jatka, kerro lisää.

"Ja sit me käytiin kesäsin uimassa, vaikka vesi oli kylmää. Kerran sä unohdit pyyhkeen, ja me kyhjötettiin yhessä sen pienen, vaaleensinisen pyyhkeen alla, jossa luki Emil", kuiskailin. Tunsin yhtäkkiä mun silmäkulmassa jotain kirvelevää.

"Ja sit sä jätit pyyhkeen kotiin tarkotuksella, et me voitiin kyhjöttää siellä. Aina", jatkoin ja tunsin, kuinka kurkkuun muodostui pala.

"Syksyllä tulit meille yöks, ja kerroit, et tykkäät pojista", aloitin seuraavaa tarinaa, jonka olimme jakaneet. Nielaisin koko ajan kasvavaa palaa, mutta se ei tuntunut auttavan.

"Sua alkoi itkettää. Mä en ees tiennyt miks, mutta halasin sua ja sanoin, et mäkin tykkään. Vaikka mä en ees ollut varma", naurahdin.

Vilkaisin kattoon. Ei siellä mitään erikoista ollut. Nyyhkäisin huomaamattani.

"Sillon kerran, tammikuussa, mä valitin, kuinka mun huulet oli niin jäässä. Sä suutelit mua, varottamatta ja kevyesti. Mut se oli ihanaa", jatkoin hiljaa. Silitin Pietan lommolle painunutta poskea varovasti.

"Joskus helmikuussa sä sanoit, et me kuulutaan yhteen. Ja sit me kuuluttiin, kuulutaan vieläkin", sanoin hiljaisuuteen.

"Keväällä me saatiin tietää. Tieto lisäs tuskaa, ja me itkettiin ittemme uneen joka yö, vierekkäin tai ei" sanoin, vaikka mun puheesta ei enää saanut selvää, kun yritin pidätellä itkua.

"Ja nyt me ollaan tässä", kuiskasin niin hiljaa, ettei enkelitkään kuulleet. Kyyneleet alkoi valua mun poskilla, enkä mä niitä pystynyt enää pysäyttämään. Ne valui, niin kuin sadepisarat kesäyön pikkutunteina omenapuun alla, kun kaikki oli vielä hyvin.

Ovi aukesi äänettömästi, mutta mä aistin sen kuitenkin ja käänsin katseeni ovelle.

"Nyt ois aika", hoitaja sanoi hiljaa.

Nousin ylös ja annoin Pietalle suukon vielä viimeisen kerran. Kävelin vastahakoisesti pois huoneesta.

Mä kävelin vielä muutaman askeleen kohti ulko-ovia, mutta en voinut vastustaa kiusausta nähdä Pietaa viimeistä kertaa tässä ja näin.

Mä näin ikkunasta sälekaihtimien raoista, kuinka Pietan kasvojen ylle vedettiin puhtaanvalkoinen lakana.

***

435 sanaa
Ihanan positiivista nauttikaa elämästä ja rakastakaa itteenne kullanmurut💕