Kohtalonpelko

Ensinäytös

Aurinko laski hiljalleen horisontin toiselle puolelle, näyttäessään viimeiset säteensä, ennen kuin hävisi vuorijonon taakse näkymättömiin. Tuuli puhalsi puiden latvoissa lempeästi, heiluttaen puiden vähissä lehdissä olevia oksia. Jokunen lintu lauloi vielä viimeisiä nuottejaan kevät illassa, metsäneläimien suunnatessa pesiinsä yöksi, osan poistuessa pesistä metsästämään yön rauhalliseen viileään ilmaan. Pöllö ilmoitti lähistöllä yön saapumista ja vuorilta katsoessa läheiset kylät muuttuivat nyt pimeän laskiessa hennoksi valopalloiksi. Rauhallisen tunnelman kuitenkin katkaisi terävä huuto, se ei ollut avunhuuto tai kutsu, se oli huuto kivusta ja vihasta.

  Vuoren rinnettä ylöspäin nousi kolmen hengen partio, joka nyt oli pysähtynyt paikalleen rinnettä ylös johtavalle polulle. Ryhmä koostui kahdesta sotilaasta ja heidän vangista, selvästi nuoremmasta kääpiöstä. Oikeastaan, he eivät olleet sotilaita, vartija olisi ollut lähempänä totuutta, mutta kaupungin mistä he tulivat, johtaja ei ollut viisaimmasta päästä. Tawenin kuningas oli jo vanha, eikä pitäisi paria päivää kauempaa kestää, että hänen vallanhimoinen poika nousisi istuimelle.

  Kolme hahmoa seisoi kuin jonossa, tuijottaen toista jalkaansa pitävää sotilasta. Tummatukkainen sotilas piteli kummallakin kädellään vasenta jalkaansa, kiroten kuin viimeistä päiväänsä. Sotilaan yllä ei ollut haarniskaa, ei edes mitään sen kaltaista, vain peri tein vartian kaapumainen asustus. Porukan vanki seisoi rauhassa paikoillaan, keltaiset silmät kiiluen himmeästi kuun valossa. Pimeys oli saapunut jo aikoja sitten, mutta vasta nyt, toinen sotilaista sytytti soihdun siirtäessä katseensa työpariinsa, joka viimein oli lopettanut meuhkaamisen. Nuorempi vartiosta oli pitkä, muistutti puolihaltia ja omisti lyhyet, tummat hiukset, joiden väristä ei voinut olla täysin varma pimeässä kevätyössä. Hän laski katseensa kääpiöön, jonka kasvoilla oli omahyväinen virnistys. Kääpiön kädet oli sidottu hänen selkänsä taakse köydellä ja tuon kaulan ympärillä oli toinen köysi, jota sotilaista oletettavasti vanhempi piteli käsissään. Kyseessä oli nuori, vain vähän päälle 20-vuoden oleva nuori nainen, hänen hiuksensa olivat lyhyet, tulen oranssit ja osoittivat joka suuntaan. Yllään kääpiöllä oli tummanvihreä, leveähihainen paita, jonka helmat jatkuivat lähes hänen polviinsa, vasemman puolen hän oli työntänyt korkeavyötäröisiin ruskeisiin housuihin, jotka olivat hieman liian pitkät kääpiölle, käärityistä punteista päätellen, kenkiä hänellä ei ollut, mikä oli yleistä varkaille. Hän oli ruumiinrakenteeltaan hyvin perinteinen kääpiö, leveät hartiat, lihaksikkaat käden ja jalat, pyöreät kasvot ja perhosen siipiä muistuttavat korvat. Kääpiö ja, nuorempi sotilaista piti jonkunlaista tuijotuskilpailua, sillä heidän katseet eivät olleet irtoamassa toisistaan. Tilannetta ei kuitenkaan olisi mitenkään voinut sekoittaa romanssiksi, jos vain omisti silmät ja kyvyn tunnistaa tunnetiloja toisen kasvoilta.

  Vanhempi sotilaista veti syvään henkeään ja mulkoili kahta nuorempaa  osanottajaa vuoronperään.
"Sanoitte ettei voi lyödä teitä kädet sidottuna, unohditte jalkani, kyllä minä polvenne yltän potkimaan," oranssitukkainen kääpiö virkkoi hymyillen ja potki kiviä alas kallion rinnettä pitkin. Hänen äänensä oli matala ja karkea naisen ääneksi, mutta sopi hyvin hänen olemukseensa, sekä lisäsi lyhyen varkaan katu-uskottavuutta.
"Sinä senkin saasta! Jonkunäköinen kunnioitus olisi hyvästä!" sotilas ärähti takaisin, ottaessaan askeleen lähemmäs. Kääpiö vastasi haasteeseen ja alkoi riuhtoa käsiään irti toisistaan, mikäli ne ei olisi olleet narulla kiinni, olisi kaksikko jo ollut toistensa kurkuissa kiinni. Vartija olisi varmaan muuten käyttänyt miekkaansa, mutta hän ei näyttänyt ensisilmäyksellä sellasta omistavan.
"Miksi minun teitä täytyisi kunnioittaa? En ole enää sen tuppukylän asukas," Kääpiö vastasi takaisin pistävästi. Vanhempi sotilaista, joka oli seurannut tilannetta sivusta, kiskasi vankinsa köyttä hieman ja paljasti miekkansa. Hänen arpien peittämillä kasvoillaan näkyi ärsyyntyminen. Tuo sotilas poikkesi kovasti nuoremmasta. Hänen yllään oli paksu metalli haarniska, ilman kypärää. Hiukset tuolla oli tammenterhon väriset.
"Julia Merlin ja Gavin, kumpaa minä olen tässä viemässä vuorille? Sillä kumpikin teistä käyttääntyy kuin lainsuojattomat," miehen ääni pysyi tasaisena, mutta ärtymyksen ja pettymyksen pystyi silti kuulemaan siitä, liiankin hyvin. Merliniksi kutsuttu kääpiö kompuroi astuessaan taaemmas.
"Ei hän kaukana lainsuojattomasta ole, kuningas antoi hänelle huonomman paikan, vangin henkivartija? Niikuin joku muutenkaan puolustaisi vankia henkensä ohella. Saatikka hyökkäsi vangin kimppuun. Hän ei selvästi pidä sinusta," Merlin sanoi hymyillen viekkaasti. Siinä missä nuorempi vartiosta, Gavin yritti sanoa jotain vastaan, vanhempi heistä naurahti huvittuneena ja vilkaisi Merliniä jopa hieman ylpeänä. Gavinin reaktio ei ollut sama mitä työparillaan, mies mutisi jotain vihaisen äänensävyyn, kulkueen jatkaessa matkaa ylemmäs, seuraten vuoren rinnettä ylöspäin kulkevaa polkua.
"Nimeni on Greg…" Merlin kuuli nuoremman vartian valittavan hiljaa, kääpiön kävi kieltämättä toista hieman jopa sääliksi. Hän ei voinut olla yli 20-vuotias,tuon hiukset olivat ohuet ja kasvot surullisen näköiset.