Kohtalonpelko

Luku 1

Merlinin kävellessä vuoren polkua ylemmäs, hän mietti valintojensa järkevyyttä. Kääpiö totesi mielessään, että ei tiennyt reittiä vuoren kylään, joten matka ei ollut yhtään sen nopeampi, kuin kahden hitaasti kulkevan vartian kanssa. Toisaalta, hän varmisti tällä tavalla, etteivät Tawenin asukkaat saisi tietää mistään, mitä vuorilla tapahtui. Pari asiaa kuitenkin Merlinin mieltä vaivasi, mistä Esmeralda oli ilmestynyt ja miksi hän oli pelastanut vaivaisen katurosvon, jonka elämä oli vaikeammin kasattavissa kun ryöstösaalis kadulle levinneenä.Toinen asia mikä häntä vaivasi, minne ne ruumiit oli siinä ajassa hävinneet. Ei hän niin kauaksi aikaa tuupertunut tietääkseen. Esmeralda selitti kyllä jotain tulevasta ja sen pitävästä, mutta eikö yleellisen olemuksen olisi pitänyt huomata, että Merlin on kääpiö. Ei kääpiötä koskaan kiinnosta tuleva, he asuvat vuoren lähellä, työskentelevät kaivoksissa tai tekevät koko elämänsä töitä, ajattelematta tulevaa. Eikö itse jumalatar ollut huomannut asiaa, puhuessaan itseään puolta pienemmälle naiselle. Toki Jumalien pään sisällä liikkuvia ei ymmärrä varmaan kukaan, tuskin edes he itse, kaikki se puhe kohtaloista ja tarut ennen haltiota olleista sodista. Sitä paitsi, sen olisi pitänyt tapahtua ikuisuuksia sitten, nykyinen haltiakuningas oli lähes 3000-vuotta ja kyseessä oli Willowmount-vuoren valtakunnan kolmas kuningas. Merlinin elämään ei kuitenkaan tarut Jumalien sodista kiinnostanut, olihan ne ainakin osittain totta, mutta mitä merkitystä niillä oli nykypäivään. Hänestä ne olivat tehty yrittääkseen selittää haltioden ikuista elämää, kääpiöden pitkäikäisyyttä ja ihmisten kuolevaisuuden. 

  Merlin lopetti syvälliset ajatukset ja palasi todelliseen, ehken hän oli vain pyörtynyt ja nähnyt omiaan, ehken hänet oli pelastanut joku vuorikylän asukkaista, joka oli halunnut pelotella häntä puheillaan, tai sitten kaikki oli totta ja hänellä olisi jotain tehtävää maailman kohtalojen kanssa. Tärkein ajatus nyt oli se, miten hän pääsisi vuorikylään. Toki hän voisi yrittää huutaa apua, mutta se ei kuulostanut viisaalle, sillä hän ei tiennyt mitä eläimiä vuorilla liikkui, huuto saattaisi herättää niiden mielenkiinnon. Samalla Merlin kuuli jotain, kuin hiljainen laulu olisi kantautunut hänen korviinsa vain metrien päästä. Merlin lähti äänen suuntaan vara asti, vilkuillen ympärilleen hermostuneena. Kääpiö kurkisti puskien takaa ja näki suuressa kelopuussa istuvan hahmon, haltian tai ihmisen, pituudesta päätellen. Hahmolla oli suipot korvat, se yksityiskohta pystyi jo paljastamaan tuon haltiaksi, keties puolihaltiaksi. Haltia istui puussa, soittaen ukulelea ja laulaen jotain vanhainkielellä, Merl ei osannut vanhainkieltä suuresti, mutta ymmärsi sen verran, että haltian laulu kertoi viimeisen lohikäärmeen surmasta, tarinasta joka todella oli totta. Äänestä kääpiö ei pystynyt toisen sukupuolta päättelemään, eikä pitkät, kihartuvat, punaiset hiukset auttaneet paljoa. Kääpiön hän ei koskaan ollut tajunnut, mikä haltiamiehiänesti leikkaamasta hiukset. Tuo oli pukeutunut valkoiseen kauluspaitaan, mustiin nahkahousuihin ja hänen harteillaan lepäsi kelta-sini-vaaleanpunainen lyhyt viitta. Tuon päässä oli oksista ja kuunkukista, suurista valkoisista yöllä kukkivista kukista, tehty seppele. Merlin teki nopean johtopäätöksen, haltianainen joka harjoitti noituutta ja oli tullut metsään harjoittelemaan. Miksikö noituutta harjoittava? Kukaan normaali ei olisi niin sujuvaa vanhainkieltä. Merlin rämpi puskan läpi ja yskäisi hieman, joka tietenkin kiinnitti jo haltian kiinnostuksen. 

"Anteeksi neiti?" Merlin sanoi ja yritti näyttää mahdollisimman ystävälliseltä. Toinen kääntyi katsomaan kääpiötä hämillään. Hänen kasvonsa olivat kulmikkaat ja silmät kokonaan keltaiset. Tuo ei todella ollut nainen, ei niin miehellisistä kasvoista voisi erehtyä. Se vain herätti enemmän kysymyksiä Merlinissä, miksi kukaan haltiamies istuisi metsässä vuorella, joka tunnetaan rikollisten säilytyspaikkana nykyään, eikä Malian suurena vuoristona.

"kuka täällä neiti mahtaa olla?" haltia virkkoi hymyillen hieman huvittuneena, tuon kokonaan keltaiset silmät näyttivät kissaeläimen silmille, mutta samalla olivat merkki siitä miten haltia tunnistaa. Vain puhtailla haltiolla oli kokonaan yhdenväriset silmät, suipot korvat ja loistava pimeänäkö. Silloin palaset loksahtivat Merlinin mielessä, tuo haltia oli Omaril, viimeisen lohikäärmeen surmaajan, Taramir Foldestin, Bardi. Hän oli tarinan levittäjä, osittain myös syy sille, miksi Taramir nykyään istui myös tuomiotaan vuoren kylässä.