Kohtalonpelko

Luku 4

 

Ilusia raahautui koiransa hihnan perässä, hänen hengitys oli lähes olematonta ja erittäin tuskaisen kuuloista. Tyttöparka oli ajautunut koiransa perässä ulos kaupungista ja suoraan metsään, vuoren lähellä. Ihmislapsi oli tuskin tajuissaan, hyvin peloissaan ja tietämätön ympäristöstään. Kyseessä oli tilanne mihin nuoren sokean tytön, joka kärsi kuolettavasta sairaudesta pitäisi päätyä missään nimessä. Ei voinut sanoa hänen opaskoiransakkaan tietävän mitä teki. Tuo istui katsoen puoliksi tajuissaan olevaa tyttöä pää kallellaan, häntä heiluen. Koira loikkasi ylös ja lähti juoksemaan jälleen syvemmälle metsään. Tuo kiskoi kevyttä tyttöä helposti perässään, aiva läpi pusikoiden ja kivikoiden. Olisihan tämän voinut arvata kun kyseessä oli huonosti koulutettu opaskoira, jonka verissä virtasi alueen susien veri. Ilusian vaatteet olivat repeytyneet enemmän ja hänen ihonsa oli nyt täynnä haavoja. Tietämättä tulevaa hän antoi lopulta kivun voittaa ja sulki silmänsä, antaen mielensä himmetä hetki-hetkeltä syvemmälle pimeyteen. Seuraava asia mitä hän tunsi oli voimakas nykäisy eteenpäin ja tyttö tunsi pian putoavansa alaspäin. Hän muisti viimeisen kerran kun oli nähnyt omin silmin, ennen kuin osui maahan, menettäen tajuntansa. Tuon ote oli irronnut koiran hypätessä suuren ansakuopan yli. Nuori tyttö sai olla kiitollinen onnestaan, sillä kuopan pohjalla oli ollu patja puoliksi maatuneita lehtiä ja oksia. Siinä hän nyt makasi, tajuttomana, hengitys hädin tuskin kulkien, hiukset peittäen kasvojen naarmut ja kolhut.

  Toisaalla Elia loikki taitavasti metsän lomassa harmaat hiukset kiiltäen aamupäivän auringossa. Tuon liikkeet oli laskettuja ja varmoin ottein tehtyjä. Toisin kun häntä seuraavan kääpiön, Merlin ei ollut tottunut vaikeaan maastoon, hän oli tottunut talojen ja rakennusten kattojen ja sivukatujen tasaiseen pohjaan. Kääpiönainen osasi kyllä liikkua huomaamattomasti ja nopeasti, tehden suuriakin loikkia ja hyppyjä, mutta kun maasto oli täynnä kiviä, monttuja, suuria puita ja pusikkoja, ei tuolla ollut toivoakaan suoriutua yhtä puhtain liikkein kuin Elia. Puolet ajasta Merl löysi itsensä raivaamasta tietä puskien ja oksien läpi, samalla kuin Elia eteni nopeaan tahtiin hyppien puskien yli pitkillä jaloillaan.

"Äänen täytyi kuulua läheltä!" Elia ilmoitti pysähtyen ja loikaten kiven päälle, kuin poseraten maalausta varten.

"Mitä ja miksi?" Merl sanoi hengästyneenä kävellessään ystävänsä luokse. Toisella näytti olevan vain pienoinen hiki tuosta kaikesta juoksemisesta.

"Hiljaa pätkä, yritän kuunnella. Nuissa puskissa oli kankaan jäämiä ja suuren koiraeläimen jäljet menivät edellä. Mutta jokin on raahautunut niiden perässä. Koosta päätellen pieni ihminen tai kaltaisesi puolituinen. Näytät muuten aika hengästyneelle, olisit sanonut niin olisi kävelty loppumatka, " Elia puhui nopeampaa ja huomattavasti hieman ärsyyntyneenä. Hän oli aina ollut kova auttamaan kaikkea, mutta tällä kertaa Elia otti tilanteen tosissaan. Merlin veti syvään henkeä, toisen kuntoa oli vaikea edes kuvailla sanoin. Kai se sitten oli totta, Elia oli tosissaan kasvanut karjapaimenena vaeltaen nuorena lampaiden ja vuorikaanojen perässä päiviä. Eteenkin vuorikaanot selittivät tilanteen. Suuret, lampaan näköiset sorkkaeläimet, joiden luut ja sarvet olivat erittäin arvokkaita. Nuo olennot oli tunnettuja elintavasta vaeltaa vuorilla ja metsässä.

"Aivan… noh kävellään sitten loppumatka," Merl sanoi vetäen henkeä. Hän ei halunnut aloittaa sanasotaa itseään paljon pidemmän ja voimakkaamman ihmisen kanssa. Elia nyökkäsi ja loikkasi alas kiveltä. Tuo lyhensi askeliaan ettei Merlin tarvitsisi juosta häntä kiinni tai hengästyttää itseään enemmän.

  Merlin asteli Elian vierellä tuntien olonsa kovin heikoksi ja pieneksi, itseään niin paljon pidemmän ja uhkaavamman naisen vierellä. Elialla oli hyvin selvät kasvojen piirteet, näkyvät lihakset käsissään ja jaloissaan. Puhumattakaan tuon pistävän keltaisista silmistä, jotka näyttivät hyvin kirkkailta tuon tummaan ihoon verrattuna. Merlin puolestaan näytti yhtä vaalealta kuin metsän koivupuut ja ensilumi. Hänen lyhyet oranssit pörröhiukset toivat Merlinin valmiiksi punaisia poskia enemmän esille. Niin kuin hän ei jo valmiiksi näyttäisi lapselta tai hyvin nuorelta, pienen kokonsa ja pyöreiden kasvojensa kanssa. Onneksi harva lapsi kuitenkaan olisi yhtä harteikas kuin hän. Kaksikko jatkoi matkaansa tarkkaavaisena metsässä, tai oikeastaan Elia pysyi tarkkaavaisena, Merlin käveli perässä ajatuksiinsa hukkuneena. Tuo oli törmätä Elian selkään harmaatukkaisen naisen pysähtyessä kuin seinään.