Psykopaatti, rakastunut sellainen [tauolla]

Jälleennäkeminen

JIMIN

Kävelin veren täyttämällä käytävällä raahaten päätöntä ruumista perässäni katse kohti ovea. Ovi johdattaisi minut ulos täältä. Tiesin jo mitä oven takana olisi, poliiseja. Vitusti poliiseja. Halusin näyttää lehdistölle taideteokseni, mihin pystyin jos minua ei kunnioitettaisi.

Potkaisen oven auki ja samantien eteeni avautuu näky poliiseista aseiden ja luotiliivien kera. Mitä vittua he luulivat? En ollut pelkuri joka ampui kaukaa, halusin tehdä kaiken läheltä, halusin nähdä uhrin kuolevan silmieni edessä, halusin nähdä kivun jonka aiheutin uhrille. Psykopaatti? Ehkä, mutta sentään olin oma itseni. En ollut sellainen joka piilottelee itseään. Raukkamaisia kaikki jotka niin tekevät.

Virne naamallani tiputan edelleen verta vuotavan ruumiin maahan. Nostan käteni ylös antautumisen merkiksi. En jaksanut enää piileskellä olin tehnyt kaiken tarvittavan.

Olisittepa nähneet toimittajien ja parin pelokkaan poliisin ilmeet, huvittavaa. Lasken käteni ja samassa poliisit piirittävät minut samalla laittaen raivokkaasti käteni selkäni taakse, muutamat pitävät minusta kiinni kun taas toiset laittavat raudat tiukasti kiinni käsiini. Toimenpiteen jälkeen minut suorastaan heitetään maijjan takakonttiin ja ovi pamautetaan kiinni. Tiesin jo mihin minut vietäisiin, tai toisinsanoen mihin joutuisin. Ja ei se ei olisi vankila, eikä eristysselli vaan mielisairaala. Tässä maassa selvisi vähemmällä. Hullujenhuoneelle ja sieltä kotiin. Niin se täällä toimi.

Automatkan ajan en oikeastaan ajatellut mitään muuta kuin hetkeä jona olin naisen tappanut. Tuon ilme oli näkemisenarvoinen tajutessaan, että en ollutkaan vienyt häntä kotiini yhdenillan jutulle vaan kämäiseen ja homeiseen parkkihalliin. Pieneen sellaiseen tosin. Siellä olin tappanut jo monia vuosien ajan. 23? 46? En edes enää muistanut.

Pian kuitenkin havahdun kun ovi avataan ja minusta napataan rajusti kiinni. Edessäni on ovi josta minut todennäköisesti vietäisiin oikeuteen. Ja kyllä olin oikeassa. Istun alas penkille. Viereeni ilmestyy kaksi poliisia vahtimaan, etten tekisi mitään tyhmää. Auttaisiko se? Ei, mutten siltikään ajatellut alkaa tekemään mitään tyhmää. Tämän sijaan istuin koko tunnin hiljaa ja nätisti. Tuomiohan sieltä napsahti, ehdonalaista. Wow tuliko yllätyksenä? Ei. Tai no ehkä vähän, sillä en ollut ajatellut joutuvani vankilaan hetkeksikään. Tai no toisaalta ihan loogista. Sinne kaikki rikolliset menivät. Hetken viettäisin sellissä ja tämän jälkeen pääsisin sinne minne kaikki hullut kuuluivat.

Oikeuden päätyttyä pääsenkin selliini pienten tarkastusten jälkeen.

Katsahdan yläpetiin, siellä istui joku. Joku tutunnäköinen. Silmäni suurenevat tajuttuani tuon olevan rikoskumppanini vanhoilta ajoilta. Eikä vain kukaan random henkilö vaan henkilö jota olin rakastanut. Olin uhrautunut monesti tuon rinnalla antamatta vittuakaan mitä siitä olisi seurannut.