Psykopaatti, rakastunut sellainen [tauolla]

Nuori vanha nainen ja moderni mielisairaala

                                         JIMIN

Valkoinen rakennus edessäni näytti aivan tavalliselta  kerrostalolta.  Astun sisään vartioiden saattamana ja tilaamme hissin alas. Hissi oli vanha, mutta toimiva. Astumme pieneen hissiin ja nuo painaa nappia jossa on kahdeksikon kuva. Kerrokseen kahdeksan siis. Jonkin ajan kuluttua ovet avautuvat ja ensimmäisenä näen oven jossa on kyltti: 'Psykoosiosasto P13'. Jaaha psykoosipotilaanako ne mua pitää? Helvetti miten epäkunnioittavaa.

Toinen vartioista lopulta tuuppaisee minua poistumaan hissistä ja heti seuraavaksi painaa ovikelloa, tai ainakin ovikellolta se näyttää. Nuorehkon näköinen keski-ikäinen nainen avaa oven ja pienen hymyn kera päästää meidät sisään. Vittu hymyn? Kuka tälläisessä paikassa työskentelevä osaa enää hymyillä?

Paikka oli yllättävän kotoisan näköinen, kaikki oli harmaa-valkoista, vähän jotakin mustaakin ja pari värikästä taulua seinillä. Huonekalut olivat uusia, varmaan ikeasta. Toisaalta ei se minua haittaa, rakastan sitä kun asunto on modernisti sisustettu. Havahdun kuitenkin pian kun pieni reppuni pyydetään ratsattavaksi ja toinen hoitaja ilmestyy luokseni haluten näyttää minulle uuden huoneeni.

Huoneeni oli yksinkertainen, mutta kodikas, sitä voisi jopa kutsua söpöksi... Yoong-.  Ajatukseni jälleen katkeaa tajutessani, että reppuni on tuotu sängylleni ja kanssani oleva hoitaja (ilmeisesti omahoitajani) kirjoittaa jotakin paperinipulleen.

"Pärjääthän sä nyt?", tuo kysyy.

"Kyllä mä... varmaan", sanon hetken ajatuskatkon jälkeen ja siinä samassa tuo katoaa huoneestani samalla pamauttaen oven kiinni. Istahdan pehemeälle sängylleni ja katson seinää. Seinässä ei ollut tauluja tai mitään muutakaan, joten en itseasiassa tarkalleenottaen tiedä mitä katsoin.

Hetken kukuttua kaivan repustani puhelimeni ja lyhyen laturini... kyllä lyhyen jotten pystyisi kuristamaan sillä ketään, vittu. Laitan laturin puhelimeeni ja töpselin seinään. Pian puhelimeni tekee merkkiäänen ilmoittaakseen siitä, että puhelimeni on aloittanut lataamisen. Syvän huokauksen jälkeen nousen ylös ja astelen pois huoneestani. Haluan nähdä miltä tämä paikka kokonaisuudessaan näytti.

Toiseen päähän käveltyäni näen pari ihmistä juttelemassa sohvalla. Nainen ja mies kääntyvät katsomaan minua, ahdistavaa. Jokin napsahtaa päässäni, henkilöiden katseet olivat helvetin ahdistavat. Normaalisti olisin käynyt päälle, mutta jokin esti tekoni ja käännyn kävelläkseni pois. Kävelen ruokailutilaan. Istahdan puiselle penkille pöydän ääreen ja samantien joku istahtaa viereeni.

"Moikka, mä oon Seokjin, sun yks omahoitajista. Jos sua ei haittaa niin mä haluaisin haastatella sua hetken?"

Vittu en juuri nyt olisi jaksanut jonkun psykiatrin hoilailuja, mutta kai se oli pakko.

"Joo, siitä vaan", kerron pitkän huokauksen kera.

"No kiva. Haluaisitko sä omin sanoin kertoa miksi sä olet täällä?", tuo kysyy lempeällä äänellään.

"Vitustako-.... kai mä oon muiden mielestä jotenkin erilainen", olen aloittamassa negatiivisella sävyllä, mutta tajuan pehmentää puhetapaani. Eihän tuo sitä pahalla kysynyt.

"Okei, noo miten sä haluaisit, että sua autetaan täällä?

"En mä tiedä. Ei mussa ole mikään vikana. Tai no oon mä ehkä vähän sekasin päästäni, mutta eikö jokainen? Säkin oot varmasti.", Kaikkihan ovat vähän sekoja, eikö niin? Niin mulle ainakin opetettiin.

Mies miettii hetken.

"Voit aina tulla juttelemaan mulle jos tarve tulee", tuo kertoo pieni hymy kasvoillaan.

"Mm", mutisen vaisusti. En edes kuunnellut mitä tuo sanoi. Mieleni oli jumittunut yhteen tapahtumaan vuosia sitten.

"Joo", totean vaan. Eiköhän se ole riittävä vastaus siihen mitä ikinä tuo nyt sanoikaan/kysyikään.